Tamperelaismuusikko-näyttelijä Heikki Hela kuuli Silvennoisen menehtymisestä hieman ennen puoltapäivää Kummelin ohjaajalta Matti Grönbergiltä.
– Sitten puhelimet alkoivat hälyttää ja viestejä sadella. Tätä on nyt tässä jaettu ja ihmetelty yhdessä. Ei ihmismieli hyväksy tällaista yhtäkkistä poistumista.
Hela tutustui Silvennoiseen 1980-luvun alussa, kun hän osallistui bändikisaan Timo Kahilaisen kanssa.
– Oltiinkohan me 16-vuotiaita... Meillä oli nuorisobändi, semmoinen kuin Missing Link. Oltiin nuorison taidetapahtuman bändikatselmuksessa ja pärjättiinkin siinä sitten aika hyvin. Kuinka ollakaan tuomaristossa oli Heikki Silvennoinen.
Bändiä pidettiin kehityskelpoisena, ja pian saapui kutsukirje JJ Studiolle äänittämään demonauhaa omalla kustannuksella.
– Siellä Silvennoinen oli odottamassa eteisessä ja äänitti meidän demon. Taisi olla vuosi 1981.
Hela muistelee, että vuosien varrella musiikillisia neuvoja tuli useita. Jo ensimmäinen niistä nostaa hymyn miehen huulille:
– Soitettiin jotain biisiä ekoja kertoja yhdessä, kun mä kysyin, että mistäs tää biisi menee. Hessu sanoi, että se menee oksan ja hintalapun välistä. Matkan varrella sain sitten ihan oikeitakin neuvoja.
Helan mukaan Heikki Silvennoinen oli hänelle iso musiikillinen esikuva, jonka vieressä oli hyvä olla ja ottaa mallia.
Hauskanpitoa ja oikeaa työtä
Tuottaja-ohjaaja Matti Grönbergin mielestä Kummelin tekeminen oli niin hauskaa, ettei se aina edes tuntunut työltä.
Sarjassa näytellyt Hela allekirjoittaa luonnehdinnan pienellä lisäyksellä.
– Se oli sellaista heittäytymistä ja hauskanpitoa. Työtä siitä tuli siinä vaiheessa, kun Grönberg ilmoitti, että ohjelmasta puuttuu vielä kymmenen minuuttia materiaalia, että ”alkakaa kuvata”. Sitten piti tehdä töitäkin välillä.
Pitkäaikaisen ystävän äkillinen poismeno on ollut suuri järkytys.
– Olli Keskisen kanssa vaihdoin ajatuksia. Olli sanoi hienosti, että hänestä tuntui, ettei se Heikki mihinkään ole poistunut, se oli hengen mies, kyllä se tässä vieressä on.
Silvennoisella oli yksi suuri vahvuus.
– Hessu tiesi, että huumori ja vakavat asiat eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman elämän eri sävyjä. Niistä voi puhua vaikka päällekkäin.