Se jauhaa taas: julkinen puhe siitä, että lihavat ihmiset vaarantavat kansanterveyden ja kansantalouden. Pohditaan jopa sitä, onko niin sanotuilla normaalipainoisilla laihduttamisen tarvetta.
Osin lienee kyse myös ihan lobbaamisesta. Tutkimuslaitosten ja kansanterveysjärjestöjen kiristyvä talous vaatii kovenevia sanamuotoja, jotta tieteelliseen tutkimukseen ja terveydenedistämiseen saataisiin edes jostain varoja. Sama koskee yksityisiä terveysvalmentajia; ihmisillä on aiempaa vähemmän ylimääräistä rahaa käytössä omaan hyvinvointiin.
Ajan aaltoliikkeessä laskee ja nousee vaatimus hyvästä terveyskansalaisuudesta.
Mutta on kyse jostain muustakin. Trendit elävät aaltoliikkeessä. Kehopositiivisuus ja erilaisuuden salliminen ovat putoamassa suosionsa aallonharjalta. Julkisen keskustelun nousijoita ja laskijoita ohjaa myös taloustilanne.
Kun taloudessa menee heikosti, ja laman tunnelmista halutaan nousukauteen, vannotaan henkilökohtaisen menestyksen ja kilpailun nimiin. Ja ihmisen ulkonäkö on yksi kilpailutekijä.
Ajan aalloissa laskee ja nousee myös vaatimus hyvästä terveyskansalaisuudesta. Vuonna 2005 entinen pääministeri ja silloinen Sitran yliasiamies Esko Aho nosti esiin ”itseaiheutetut sairaudet”, kuten tyypin 2 diabeteksen sekä sydän- ja verisuonitaudit, joiden hoitoa yhteiskunnan ei pitäisi mielestään kustantaa.
Kun lääketieteellinen tutkimus tuottaa perusteellisempaa tietoa tällaisten tautien geneettisestä alkuperästä, puhe vaimenee joksikin aikaa. Sitten uusi paheksunnan aalto nousee, kun kansantalous sakkaa.
Liikuntasosiologian apulaisprofessori Hannele Harjunen yhdistää paheksuvan lihavuuspuheen uusliberaaliin tehokkuuspuheeseen. Niin ikään uusien laihdutuslääkkeiden tuloa markkinoille vauhditetaan ylipainon ja lihavuuden haittapuheilla.
Uusi paheksunnan aalto nousee, kun kansantalous sakkaa.
Elämme myös kovenevan puhekulttuurin aikakautta. Kehopositiivisuuden mantrasta huolimatta ylipainoisia ihmisiä saa näköjään taas pilkata.
Marraskuussa 2024 Helsingin Sanomat kirjoitti henkilökuvan Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisestä. Jutun toimittaja Joona Aaltonen kertoo jutussa, että lehden kuullen muun muassa puolueen avustajat olivat vitsailleet Pietikäisen selän takana tämän ulkonäöllä ja kyvyllä kiivetä portaita. Jutun mukaan myös sitä oli ihmetelty, mistä Pietikäisen äänet tulevat: ”nuorena niitä kuulemma sai ulkonäöllä, mutta enää tuskin”.
Poliitikkojen avustajat eivät ole mitään keskenkasvuisia teinejä, vaan yleensä korkeakoulutettuja maistereita. Heitä, joista valmennetaan yhteiskunnallisia päättäjiä.
Mistä siis ilkeä puhe toisen ihmisen ulkonäöstä – ja kerta toisensa jälkeen kehon koosta – kumpuaa? Mihin perustuu käsitys siitä, kuka on ylipainoinen tai lihava?
Jo koululaisten oppikirjoissa lihavuus rinnastuu sairauteen.
Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta keväällä 2024 valmistunut Heidi Maaranen perehtyi omassa pro gradu -tutkielmassaan yläkoulun terveystiedon oppikirjoihin. Maaranen havaitsi, että kirjojen lähestymistapa on korostetun medikalisoiva eli lihavuus rinnastetaan sairauteen. Kirjoissa korostetaan jo koululaisen omaa vastuuta elintapamuutosten tekemisessä, ja siinä ratkaisee oma tahtotila.
Painokeskeinen ajattelumalli terveestä kehosta iskostetaan meihin siis jo varhain. Terveystiedon kotitehtävänä voi olla esimerkiksi määräys käydä puntarilla ja mitata pituus ja vyötärönympärys, jotta voit jo pienestä asti luokitella itsesi ”ylipainoiseksi” tai ”normaalipainoiseksi”.
Se, mistä oppikirjoissa yleensä vaietaan, on lihavuuteen liitetty häpeäleima, stigma. Varsinkin lihavuuden määrittely yksilön vastuulla olevaksi sairaudeksi sisältää riskin stigman kasvamisesta ja ylipainoisten oppilaiden leimaamisesta. Pahimmillaan lapsi tai nuori alkaa hävetä itseään ja koko elämä rupeaa pyörimään syömisen ja painon ympärillä.
Lihavuuteen liitetetystä häpeäleimasta oppikirjat vaikenevat.
Terveyskasvatusta opiskellut Heidi Maaranen arvioikin, että ”herkässä kehitysvaiheessa olevien nuorten” terveyttä ja hyvinvointia voi haitata tällaisen yksioikoisen ajattelumallin korostaminen. Minäkuvan vääristyminen jo nuorena heijastuu koko loppuelämään. Kuinka moni meistä aikuisista naisista katseleekaan nuoruudenkuviaan ihmetellen, miksi koki aikoinaan itsensä lihavaksi.
Kukaan ei toki kiistä vaikean lihavuuden terveyshaittoja, varsinkaan myöhäisellä iällä. Mutta muun muassa Syömishäiriöliitto otti loppuvuodesta kriittisesti kantaa alaikäisten lihavuusleikkauksiin, joita aletaan tänä keväänä tehdä yliopistosairaaloissa. Liitossa toivotaan ”kutsua niihin pöytiin, joissa lasten ja nuorten lihavuusleikkauksista päätetään ja keskustellaan”.
Jos koulu, terveydenhuolto ja ympäröivä maailma viestittävät, että kehosi ei kelpaa sellaisenaan, ja se pitää korjata vaikka kirurgisesti, niin miten nuorena syntyvästä kelpaamattomuuden tunteesta koskaan pääsee irti?
Ulla Järvi
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja sai vastikään kutsun STM:n Terveydeksi-ohjelman työryhmään, jossa pyritään vähentämään lihavuuden stigmaa. Juuri nyt urakka tuntuu isolta.
Kommentointi suljettu etuajassa moderoinnin ruuhkautumisen takia.