Minulla on missio: haluan nähdä yhteiskunnan, jossa työuupumukseen puututaan ensisijaisesti korjaamalla työelämän rakenteita, eikä vain niiden uuvuttamia yksilöitä.
Vaikuttaa siltä, ettei työ missioni eteen ole hetkeen loppumassa. Standardiratkaisuja työperäiseen mielenterveysoireiluun näyttävät nimittäin olevan uupumussaikku ja työpsykologin tai psykoterapeutin vastaanotto.
Jos uupumusongelma koskee koko työyhteisöä, kutsutaan paikalle ulkopuolinen asiantuntija kertomaan itsestäänselvyyksiä stressinhallinnasta, palautumisesta ja itsensä johtamisesta. Näiden kyytipojaksi tarjoillaan korulauseita kuten ”sinä riität” ja ”ole itsellesi armollinen”.
Itsestään huolehtivan työntekijän on myös opeteltava asettamaan rajansa ja sanomaan ei. Se onkin kelpo neuvo, jos rajoja kunnioitetaan, eivätkä ne haittaa kenenkään muun elämää. Kukaan silti tuskin tahtoo olla potilas, jonka kohdalla päivystävän lääkärin raja tulee vastaan.
Kyytipojaksi tarjoillaan korulauseita kuten ”sinä riität” ja ”ole itsellesi armollinen”.
Psykoterapeuttina en ole tavannut vielä yhtään uupunutta, joka ei olisi motivoitunut pitämään huolta jaksamisestaan. Heidät on ajettu loppuun ympäristössä, jossa on mahdotonta voida hyvin.
Vuosien ajan olen myös ollut tuo ulkopuolinen asiantuntija, joka kutsutaan paikalle hädän hetkellä. Valitettavasti minulla tai kenelläkään muulla ei ole taikasauvaa, jolla voisin loihtia muutosta sinne, mihin sitä kaikkein kipeimmin tarvitaan: työuupumuksen merkittävin selittäjä on heikot työolot eikä heikot ihmiset.
Työoloilla tarkoitetaan työympäristöön liittyviä seikkoja, jotka voivat kuormittaa tai auttaa jaksamaan. Työoloihin liittyviä kuormitustekijöitä ovat esimerkiksi kehno johtaminen ja työilmapiiri, jatkuva kiire ja keskeytykset sekä ristiriitaiset ja epäselvät tavoitteet ja prosessit. Voimavaratekijöitä taas ovat esimerkiksi arvojen mukainen ja mielekäs työ, joustavat työajat ja -tavat sekä psykososiaalisesti turvallinen työilmapiiri.
Aina kun puhun työolojen merkityksestä, kohtaan yhden ja saman kysymyksen: jos työolot kerran kuormittavat, miksi kaikki eivät ole loppuunpalaneita?
Tuo kysymys suuntaa huomion toiseen puutteeseen työpahoinvoinnin kitkemisessä: olisi ymmärrettävä, miten yksilölliset ja työympäristöön liittyvät kuormitus- ja voimavaratekijät vuorovaikuttavat keskenään. Työolot eivät nimittäin koskaan ole absoluuttisesti samat kaikille.
Syitä siihen, miksi yhden kamelin selkä katkeaa ennen kuin toisen, on lukuisia. Kuormitus- ja voimavaratekijöillä on taipumus kasautua. Kun kuormaa kertyy liikaa ja liian pitkään, eikä kukaan ole pitämässä pystyssä, kaatuu taitavinkin tasapainoilija.
Työolot eivät koskaan ole absoluuttisesti samat kaikille.
Työpaikalla roolimme ja tehtävämme ovat myös erilaisia. Niiden perusteella meiltä odotetaan erilaisia asioita. Samassa työyhteisössä osaa saatetaan tietoisesti tai tiedostamatta kuormittaa enemmän kuin toisia. Erityisen helposti näin käy tunnollisten työntekijöiden kohdalla, mutta myös niiden, joilla ei ole perhettä kilpailemassa vuorokauden rajallisista tunneista. Ennenkuulumatonta ei ole sekään, että pätkätyöläinen venyy ja taipuu pedatakseen itselleen tulevaisuutta organisaatiossa samaan aikaan, kun hän käyttää vapaa-aikansa uusien pätkien hakemiseen.
Jaloillaan äänestävät yleensä ne, joilla on varaa ja voimavaroja lähteä. Uppoavaan laivaan saattavat jäädä jumiin huonovointisimmat tai ne, jotka ovat yrittäneet auttaa muita jaksamaan – kunnes eivät enää itsekään jaksa.
Jokaisella on myös yksilöllinen temperamentti ja oppimishistoria, jotka vaikuttavat siihen, miten tilanteet koetaan ja miten niissä toimitaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että yksi olisi heikompi kuin toinen.
Jokaisella on historia, joka vaikuttaa siihen, miten tilanteissa toimitaan.
Kaipaamani muutos lähtee siitä, että yhden uupuessa kaikki katsovat peiliin. Sen sijaan, että uupunut lähetetään korjaamaan itsensä kuntoon, häneltä kannattaa kysyä, mikä työyhteisössä vaatii korjaamista. Samat asiat tulevat ennen pitkää kuormittamaan myös muita.
Inspiraatiota voi hakea kanarialinnuista kaivoksissa. Ennen muinoin niitä käytettiin hiilikaivoksissa happikadon tunnistamiseen. Kun lintu lakkasi laulamasta tai pökertyi, tiedettiin, että on korkea aika pelastautua.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja yhteiskuntatieteilijä, joka taistelee mielenterveyden kannalta kestävän työelämän puolesta.