Yksi suosikkielokuvistani on Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968). Elokuva pohjautuu Arthur C. Clarken Sentinel-novelliin (1948). Kun maapallon asiat puristavat ja ahdistavat, suuntaan katseeni avaruuteen ja mietin ikuisuutta.
Euroopan unionilla ja Euroopan avaruusjärjestö ESA:lla on Copernicus-niminen avaruusohjelma. Siihen kuuluu ”Sentinel-satelliittiperhe”, jonka tarkoitus on tutkia ilmakehää ja ilmastonmuutosta, kartoittaa maata ja merta sekä hälyttää ja varoittaa turvallisuusuhkista ja hätätilanteista.
Satelliiteilla voidaan todistaa, mitä kuuluu valtamerille, sademetsille tai viljelyalueille. Ne myös varoittavat meitä luonnonkatastrofeista – maanjäristyksistä, tulivuorenpurkauksista, metsäpaloista, hurrikaaneista, rankkasateista ja tsunameista. Samalla ne tietävät, missä merirosvot, öljytankkerit ja rahtialukset seikkailevat.
Ne tietävät, missä merirosvot, öljytankkerit ja rahtialukset seikkailevat.
Englannin kielen sana sentinel tarkoittaa suomeksi vartijaa. On hellyttävä ajatus, että satelliitit olisivat eräänlaisia planeettamme suojelijoita tai kaunokirjallisuudesta tuttuja ”kaikkitietäviä kertojia”. Jos vain jaksaisimme olla kiinnostuneita niiden keräämästä tiedosta, tietäisimme, että planeetan tulevaisuus on vakavasti uhattuna ihmislajin kannalta. Samanaikaisesti miljoona lajia, eläimiä tai kasveja, yhtä kaikki, on sukupuuton partaalla.
Satelliitit todistavat muun muassa, miten arktinen alue lämpenee muuhun planeettaan nähden nelinkertaista vauhtia. Jäämassaa on menetetty 1980-luvulta lähtien 70 prosenttia. Joka vuosi noin Itävallan kokoinen alue jäätä sulaa pois.
Sanotaan, että ”data on arvokkaampaa kuin öljy”. No, Copernicus on maailman suurin satelliittidatan tuottaja. Suuri osa kaikesta satelliittien keräämästä tiedosta on vieläpä ilmaiseksi ja avoimesti saatavilla kaikkialla maailmassa. Eri asia on se, miten tähän kaikkeen tietoon suhtaudutaan. Kaikki ne älyn ponnistukset, mitä tällaisen teknologian käyttöönottoon on tarvittu, uhkaavat valua romukoppaan.
Mistä löytyisi se järjen ääni, joka onnistuisi nostamaan planeetan ekosysteemin kannalta keskeisimmät kysymykset yhteiseksi huolenaiheeksi?
Satelliitit voisivat olla luonnon asianajajia, jotka tarkkailevat sitä, miten hyvin ihmiskunta pitää laatimistaan sopimuksista kiinni. Yksi sellainen on YK:n biodiversiteettisopimus, jonka tavoite on suojella 30 prosenttia planeetan maa- ja meripinta-alasta.
Maapallon kiertoradalla on noin kymmenentuhatta satelliittia, joista puolet ovat töissä, loput ovat avaruusjätettä ja osa on palanut ilmakehässä. Jotain lähiavaruuden valloittamisen vauhdista kertoo sekin, että kaikista avaruudessa tällä hetkellä pörräävistä satelliiteista noin neljäsosa laukaistiin viime vuonna.
Kaikista avaruudessa tällä hetkellä pörräävistä satelliiteista noin neljäsosa laukaistiin viime vuonna.
Nykytrendinä näyttää olevan, että satelliiteista halutaan pieniä ja nopeita. Näitä matalalla kiertäviä VLEO-satelliitteja (Very Low Earth Orbit) halutaan laukaista lähiavaruuteen, aivan Maan ilmakehän reunalle, niin paljon kuin mahdollista. Avaruuslainsäädäntö on käytännössä kuin villi länsi.
Clarken novelli valmistui toisen maailmansodan jälkimainingissa, Kubrickin elokuva Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpajuoksun ja Vietnamin sodan aikaan. Mielessäni nämä maailmat törmäävät nykyhetkessä, jota värittävät sotilaalliset ja teknologiset kamppailut ja olemassaoloa koskevat kysymykset. Nyt Euroopan pitäisi löytää jostain kirstun pohjalta rahaa asevarusteluun, vaikka olisi tärkeämpääkin puuhasteltavaa.
Satelliiteilla on merkittävä rooli nykypäivän sodassa, esimerkiksi Ukrainan sodassa. Niiden avulla voi päättää, minne siirtää joukkoja, lähettää ohjuksia ja lennokkeja – ja toisaalta varoittaa niistä. Toisella puolella ne auttavat tuhoamaan, ja toisella torjumaan. En usko, että olemme kovinkaan monen askeleen päässä sodasta, jota käydään asein avaruudessa.
Toisin kuin ihmiset, satelliitit eivät ole hyviä eivätkä pahoja. Surullista on se, että alun perin luonnontieteelliseen käyttöön tarkoitettu data on myös autoritaaristen voimien käsissä.
Siellä ne satelliitit katsovat ylhäältä planeettaa, joka jostain ihmeellisestä, täysin selittämättömästä syystä, tuhoaa itse itseään. Nuo taivaan tekokuut ovat myös konkreettisia esimerkkejä siitä, mihin ihminen yhteistyössä pystyy.
Johannes Roviomaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija.