Maailmassa on tiettävästi vain yhdeksän ihmistä, jotka ovat hiihtäneet pohjois- ja etelänavalle sekä kiivenneet Mount Everestille, eli maailman korkeimmalle vuorelle. Yksi heistä on Mikko Vermas.
Pian hän saattaa olla ainoa maailmassa, joka kyseisen kolmen navan haasteen lisäksi on suoriutunut myös suomalaisen enduron klassikkokilpailusta, eli Päijänteen ympäriajosta.
Endurokärpäsen puraisun Vermas kertoo saaneensa teltassa Andien rinteillä.
– Kiipeilykaverini Tomi Myllys on harrastanut enduroa pitkään, ja kuuntelin hänen juttujaan endurosta sekä crossista teltassa Andeilla sellaiset kymmenen vuotta.
– Sitten ajattelin, että nyt on minun vuoroni. Vuonna 2016, kun olin maksanut pohjoisnapa-lainani sekä toisen Mount Everest -lainani, kiitin itseäni ostamalla enduropyörän.
Vermas kertoo enduron kuuluvan nykyään hänen arkeensa. Hän käy ajamassa kerran tai kaksi viikossa.
Päitsi, eli Päijänteen ympäriajo, on hänelle kuitenkin kokonaan uusi haaste ja kokemus. Kirjaimellisesti otettuna kyseessä on kuulemma myös hänen tallipaikkansa.
– Olen säilyttänyt ja huoltanut kalustoani aikoinaan useita Päitsejä ajaneen Reijo Myllyksen tallissa. Hän on monesti vitsaillut, että saan kohta viedä kamani muualle, ellen aja Päitsiä.
– Vanha herra Myllys on myös pitänyt lajisivistyksestäni huolta ja osaan vanhojen Päitsi-voittajien nimet suunnilleen 60-luvulta 90-luvun loppuun. Eli, siltä ajalta, kun miehet olivat rautaa ja laivat puuta.
”Olen painanut laikka punaisena läpi elämäni”
Siviilissä liiketoimintajohtajana työskentelevä 51-vuotias Vermas kieltää, että hänen Päitsille starttaamisellaan olisi mitään tekemistä viidenkympin villityksen kanssa.
– Sehän on sitä, kun ihmiset havahtuvat, että eivät ole eläneet. Itse olen painanut laikka punaisena läpi elämäni. Moneen paikkaan olen lähtenyt takki auki, mutta Päitsille en todellakaan. Kunnioitan tätä haastetta.
Jos etukäteen jännittää tai pelottaa, silloin yleensä tulee onnistuminen, Vermas sanoo. Hänen mukaansa naparetkellä hän on mennyt eteenpäin niin kauan kuin vaan jaksaa. Ympäriajokilpailu on erilainen.
– Jos Päitsillä pohjoisen lenkillä loppuu metsässä puhti, niin en pääse sieltä edes pois, koska ei ole enää tasapainoa.
Vermaksen seikkailuinnostus juontaa hänen reilut kolme vuosikymmentä sitten suorittamaansa laskuvarjojääkärikouluun sekä liittymiseen erätoimintaa harjoittaneeseen laskuvarjojääkärikiltaan.
Nuoruudessaan hän oli ajanut kartingia, mutta armeijan jälkeen virinnyt vuorikiipeilyinnostus peittosi moottoriurheilun. Pian mukaan tuli myös naparetkeily.
Pohjoisnavan Vermaksen retkikunta saavutti keväällä 2006 ja Mount Everestin huipulle hän ylsi lisähappea käyttäen toisella yrittämällään 2010.
Vuorikiipeilystä hän luopui perheen perustamisen jälkeen. Ennen kaksi vuotta sitten toteuttamaansa etelänaparetkeä Vermas piti moottoripyöräharrastuksessaan muutaman vuoden ajotauon välttääkseen loukkaantumisriskin.
55 päivää yli 40 asteen pakkasessa
Seikkailuretkistään haastavimmaksi Vermas nimeää empimättä pohjoisnavalle hiihtämisen.
55 päivää kestäneen urakan aikana pakkasta oli yli 40 astetta yhtäjaksoisesti lähes kolme viikkoa. Alkumatkasta isona haasteena oli myös ahtojää, ja täydet varustepulkat painoivat 140 kilogrammaa.
– Alussa veimme vain puolet pulkan lastista tunnin eteenpäin. Sitten hiihdimme takaisin hakemaan loput lastista. Eli, ensimmäiset sata kilometriä kun teimme näin, hiihdimme matkan kolmeen kertaan.
Vermaksen mukaan ahtojäät olivat petollisia, mutta seurue selvisi niistä ilman luunmurtumia. Myös avovesiylityksiä oli paljon ja siellä he etenivät uimalla.
– Kuivapuvuissamme ei kuitenkaan ollut kaulassa mansettia, eli olisi käynyt huonosti, jos sieltä olisi hörpännyt vettä. Avovesien ylitykset olivat sellainen jatkuva ahdistuksen tunne.
Pohjoisnavalla potentiaalisen vaaran muodostivat myös jääkarhut. Seurueella oli mukanaan armeijan paukkuvaloilmaisimia, joissa oli ansalanka. He ympäröivät sillä telttaleirinsä, jotta jääkarhut pysyisivät poissa.
– Eräänä aamuna leirissämme oli kuitenkin jääkarhun jälkiä ja yksi petotutkija vahvisti, että sillä oli ollut mukana myös ylivuotinen pentu. Sen jälkeen kaikkia aina iltaisin vähän jännitti, koska emme ymmärtäneet, kuinka jääkarhut olivat päässeet leiriin ansalankojen alta.
Tämän jälkeen uusia jääkarhuhavaintoja ei kuitenkaan onneksi enää tullut. Retken jälkeen selvisi, etteivät heidän paukkuvaloilmaisimensa toimineet. Syynä oli ilmeisesti lumi.
– Olimme siis retkellä vain onnellisesti luulleet olevamme turvassa.
Pohjoisnavalle Vermas hiihti linnuntietä noin 800 kilometrin matkan.
Päitsillä hän taittaa suunnilleen saman matkan moottoripyörän satulassa, mutta tällä kertaa ei tarvitse pelätä jääkarhuja. Vermaksen mukaan lajikonkarit ovat varoitelleet, että takamus saattaa olla Päijänteen kiertämisen jälkeen hellänä.
Endurossa Vermasta kiehtovat erityisesti lajin vaatima taito ja fyysisyys sekä tietynlainen aitous.
– Tämä on mielestäni sellainen viimeinen linnake, mistä löytyy aitoja ja raakoja karjuja sekä mimmejä. Täällä ei pyöri sellaisia nuhaneniä jaloissa. Siitä minä tykkään, Vermas nauraa.