Ajatteleminen on vaikeaa, eikä sen opettaminenkaan ole juuri sen helpompaa.
Aivomme käyttävät noin viidesosan koko energian tarpeistamme, vaikkemme ajattelisi juuri kuluvaa hetkeä kummempaa. Ei siis ole ihme, että neuroninyssykkämme ohjaa meidät usein valitsemaan helpoimman reitin tiedon luo.
Aivot ovat tavallaan työtä välttelevä elin. Aivomme etsivät jatkuvasti tapoja helpottaa hommiaan. Evoluutio on luonut meille kyvyn muodostaa nopeita johtopäätöksiä pienistä määristä todisteita. Tai yhtä helposti voimme vaipua flow-tilaan. Esimerkiksi autoa ajaessa syvä keskittyminen vaihtuu nopeasti täysin autopilotilla ajamiseen.
Sen sijaan, että käytämme tietoa ajattelun lähtökohtana, hyväksymme sen lopputulemana.
Jo alakoulussa opimme ottamaan vastaan valmiiksi muotoiltuja ajatuksia muilta. Usein ajatusten lähteet ovat itseämme paljon vanhempia auktoriteetteja, eikä heidän kyseenalaistamisestaan tipu Wilmaan kiitoskirjeitä.
Jonkun toisten valmiiksi pureskeleman tiedon omaksi ottaminen on nopea ja yksinkertainen prosessi: joku, jota arvostamme tai jonka ryhmään haluamme kuulua, toteaa jotain maailman tilasta. Sen sijaan, että käyttäisimme sitä oman ajattelun lähtökohtana, hyväksymme sen lopputulemana.
Ei tässä sinänsä mitään väärää ole. Ilman tätä prosessia ja sen luontevuutta emme olisi tänään täällä. Emme voisi siirtää tapojamme, tietojamme tai kulttuuriamme eteenpäin seuraaville sukupolville.
Oman ryhmän ajatteluun nojaaminen tuntuu turvalliselta ja voimaannuttaa.
Eikä ajattelutyössä ”oikominen” koske vain lapsia tai nuoria. Toisten ajatusten seuraamisessa on jotain kiehtovan vapauttavaa myös aikuisiällä. Miksi käyttää aikaa vaikkapa moraalisten kysymysten perkaamiseen, kun omalla sidosryhmällä on jo vastaukset valmiina?
Yhteisajattelu luo myös varmuuden tunnetta. Oman ryhmän ajatteluun nojaaminen tuntuu turvalliselta, ja parhaimmillaan se voimaannuttaa – tunnemme, että olemme moraalisesti oikealla puolella.
Olen opettanut yliopistotasolla sekä nuoria että toimitusjohtajia ja viettänyt aikaa pian kaksi vuosikymmentä opiskelijana itsekin. Yhteen havaintoon törmään toistuvasti: ajattelumme ei juuri kehity parempaan suuntaan, jos kohtaamme elämän ja yhteiskunnan suuret kysymykset kopioimalla niihin muiden vastauksia.
Oppiminen ilman kritiikkiä voi toimia vielä alakoulun matematiikan tunneilla. Mutta jo lukiossa oppilaan ja opettajankin on hyödyllistä haastaa tieto. Vaikka se olisi vain pohdintaa integraalilaskennan hyödyllisyydestä pelkkien kaavojen sijasta – siitä huolimatta, että kaavat pitää tentissä silti osatakin.
Jos passiivinen oppiminen on normi, ei ihme että kirkas ajattelu on kortilla yhteiskunnassa.
Silloin, kun opettaminen todella toimii, oppilas johdetaan omatoimisen ajattelun luokse. Oppiminen on opiskelijan vastuulla. Tuloksena on usein mietteitä ja ajatuksia, joita kumpikaan osapuoli – opettaja tai oppilas – ei olisi osannut ennalta arvata.
Tämän vuoksi maailmassa ei ole monta parempaa tapaa viettää aikaansa kuin syvissä keskusteluissa toisen ihmisen kanssa aiheista, jonka syövereihin molemmat ovat valmiita hyppäämään avoimin silmin.
Mutta valitettavan usein opettamisessa ei päästä näin pitkälle. Jäädään vain siihen, että kaadetaan tietoa toisesta päästä toiseen päähän: ”Näin asiat ovat, muistahan ne tentissä.”
Kun jopa yliopistotasollakin passiivinen oppiminen on normi, ei ole ihme, että kirkas ajattelu on kortilla muuallakin yhteiskunnassa. Eikä ole ihme, että tunnekuohut ottavat ajattelun vallan.
Kun keskustelen opiskelijoitteni kanssa kirkkaasta ajattelusta, ehdotan heitä tekemään kaksi yksinkertaista muutosta arkeensa.
Ensimmäinen on tämä: kun seuraavan kerran luet sosiaalisesta mediasta tai vaikkapa tästä kolumnissa isoja ajatuksia, lisää eteen sanat ”Minun mielestäni…”. Tämä pieni lisäys muistuttaa meitä siitä, miten suurin osa ajattelusta, jota julkisesti käsittelemme, on lopulta vain mielipiteitä.
Mielipiteet sopivat keskustelun lähtökohdaksi – nyt sen sijaan käytämme niitä keskustelun lopettamiseen.
Toinen ohje on: varmuus on todella, todella harvinaista.
Puhu varmuudella vain silloin, kun olet käynyt läpi vaihtoehtoisia selityksiä ja hylännyt ne perusteellisesti. Kaikki muu kuin varmuus on alati muutoksessa ja parantuu, kun sitä koettelee – tämän tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti kirkkaampaa ajattelua.
Laita siis ”laiskat” aivosi kuntokuurille. Tuota tietoa itse!
Alexander Puutio
Kirjoittaja on pitkällä tiellä kohti parempaa ajattelua yhdessä oppilaidensa kanssa.