Lehtimies Leppo tutustuu kieltolain ja teekutsujen kulttuurikaupunkiin – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939

Syyskuussa 1927 maakunnan valtalehti Karjala sai uuden toimittajan. Nuori ja virkeä Jaakko Leppo tuli Viipuriin ja ryhtyi oitis ottamaan selvää kaupungin kulttuuririennoista ja seurapiireistä. – Osa 11/26.

Nuori sanomalehtimies Jaakko Leppo tuli Viipuriin Karjala-lehden ulkomaantoimittajaksi syyskuussa 1927. Leppo oli opiskellut yliopistossa kieliä ja historiaa. Hän oli ehtinyt matkustella Euroopassa, käydä Lontoossa, Pariisissa ja eri puolilla Saksaa ja kirjoittaa taide- ja kirjallisuusarvosteluja Ylioppilaslehteen.

Leppo oli viettänyt edellisen kesän entisessä kotikaupungissaan Mikkelissä Mikkelin Sanomien kesätoimittajana. Hän oli soittanut viulua ja selloa koulupoikana Lenni Linnalan johdolla, ja päässyt ylioppilaaksi Mikkelin suomalaisesta yhteiskoulusta 1922.

Vuonna 1904 perustettu Karjala oli alun perin nuorsuomalainen sanomalehti. Itsenäistymisen jälkeen Karjalasta oli tullut Kokoomuksen äänenkannattaja. Karjala oli 1920-luvulla Suomen suurin Helsingin ulkopuolella ilmestyvä maakuntalehti, ja Lepon aloittaessa toimittajana syksyllä 1927 sen päätoimittaja oli tohtori Onni J. Brummer.

– Noina 1930-luvun pulakauden vaihtelevina vuosina kohosi kunnioitukseni Brummeria kohtaan jatkuvasti. Hän oli aikanaan omaksunut konservatiivisen demokratian periaatteet ja viitoittanut niiden mukaan tiensä. Näistä pääsuuntaviivoista hän ei milloinkaan poikennut, Jaakko Leppo on muistellut myöhemmin.

Kokoomus-puolueen kommunismin vastaisuus oli johtanut 1929 lapuanliikkeen syntyyn. Lapuanliike saavutti tavoitteensa, kommunistien toiminta kiellettiin Suomessa syksyllä 1930. Tämän jälkeen liike radikalisoitui ja ryhtyi muun muassa laittomiin muilutuksiin.

– Kokoomuspuolue kuohui, fasistiset ja kansallissosialistiset ideologiat myllersivät kaikkialla maailmassa niin ikään ja oikeistopuolueista etsittiin niille hedelmällistä maaperää.

Lapuanliikkeen toiminta päättyi Mäntsälän kapinaan helmi-maaliskuussa 1932. Liike piti kokoomusta kuitenkin otteessaan aina Isänmaallisen Kansanliikkeen perustamiseen kesäkuussa 1932. IKL jatkoi lapuanliikeen toimintaa, mutta laillisuuden rajoissa.

– Kun kokoomuksen johtoportaassa alettiin kallistua sinne päin, Brummer piti suoran linjansa. Maan lehdistä Karjala seurasi vanhoja suuntaviivoja ja jonkin aikaa Brummer oli aivan yksin. Hän pääsi lopulta voittajaksi ja horjahtaneet palasivat hänen luoksensa, Leppo on muistellut.

Lapualaishenkinen oikeistolaisuus sai voimaa Hitlerin valtaannoususta Saksassa. Yksityisesti Onni Brummer piti Hitleriä barbaarisena nousukkaana, mutta päätoimittajana hän otti Hitlerin Saksaan varovaisen asenteen.

Jaakko Leppo sai nähdä, kuinka päätoimittaja Brummer seisoi järkähtämättömästi myös lehtensä musiikkiarvostelijoiden takana. Viipurilaisilla kuoroilla oli tapana vaatia konserttiarvostelun oikovedos luettavakseen jo konserttia seuranneeseen karonkkaan. Arvostelut julkaistiin yleensä seuraavan päivän lehdessä.

– Jos arvostelu ei ollut kiittävä, seurasi monenlaisia yrityksiä arvostelijan ojentamiseksi. Karjalan päätoimittajan Brummerin luonteen vahvuutta todistaa se, että hän ei milloinkaan ulkopuolisesta yllytyksestä asettunut musiikin arvostelijaa vastustamaan.

Yksi Karjalan pitkäaikaisista musiikkiarvostelijoista oli Pietari-Paavalin ruotsalais-saksalaisen kirkon urkuri Theodor Björklund. Hän toimi myös Boris Sirobin Musiikkiopiston ja Emil Sivorin Kirkkomusiikkiopiston teorian opettajana. Björklund esiintyi kuoronjohtajana, hän johti 1920 perustettua Karjalan Laulua, jota pidettiin kilpailijana perinteiselle Viipurin Lauluveikoille. Myöhemmin Björklund siirtyi itse Lauluveikkojen johtajaksi.

– Tuotti vain vaikeuksia saada sopivaa arvostelijaa silloin, kun Björklund johti konserttia, sillä kilpailijoilla saattoi olla asiallistakin sanomista hampaankolossa. Ja niin säilyi pienoinen kiista vuodesta vuoteen yhtyeitten kesken, Jaakko Leppo on kertonut.

Karjalan toimituksessa Jaakko Leppo tutustui kulttuuritoimittaja Viljo Kojoon. Kojo toimi lehden teatteri-, kirjallisuus- ja kuvataidearvostelijana, pakinoi, hoiti sunnuntaisivut ja toimitti lisäksi pilalehti Ampiaista.

Karjalankannaksen Kaukolassa 1891 syntynyt Viljo Kojo oli itsekin kirjailija ja kuvataiteilija. Taidemaalarina hän oli kuulunut 1917–1924 toimineeseen ekspressionistiseen Marraskuun ryhmään yhdessä Tyko Sallisen, Juho Rissasen, Marcus Collinin, Juho Mäkelän ja Alvar Cawénin kanssa.

Kojo oli ollut marraskuulaisten äänekäs, teräväkielinen edustaja sanomalehtiin päin. Hän otti kantaa erityisesti modernin taiteen vastaanottoon. Kojo oli julkaissut tositapahtumiin pohjaavat boheemiromaanit Suruttomain seurakunnan 1921 ja Kiusauksesta kirkkauteen 1922.

Jaakko Leppo ihaili Viljo Kojoa Viipurin ainoana ”täysin pätevänä teatterintuntijana”. Kojon seurassa uusi nuori toimittaja pääsi tutustumaan viipurilaiseen teatterimaailmaan.

Viipurin kulttuuriväki oli kiinnostunut musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteista ja arkkitehtuurista, mutta ennenkaikea se harrasti teatteria.

– Tuskin oli eroa katsomon ja näyttämön välillä. Nämä ihannekatsojat antoivat oman vastauksensa jokaiseen vuorosanaan, he hymyilivät, suuttuivat, masentuivat, rakastuivat silmin nähtävästi ja korvin kuultavasti. Katsomo oli kuin järvenpinta, jota näyttämöltä tulevat sanat koskettivat kuin tuulenhenkäykset. Tämä korkeataiteellinen kyky vastata silmänräpäyksessä jokaiseen sanaan auliilla tunneväreilyllä on aivan harvinainen, melkein uskomaton. Se, joka ei ole nähnyt ja kuullut tällaista näyttämön ja katsomon “yhteisnäyttelemistä”, ei tiedä, mitä teatteri-ilta voi olla. Ei ole ihme, että sellainen teatteriyleisö on kasvattanut ihmeherkkiä näyttelijöitä, kirjailija Kersti Bergroth on kuvannut kotikaupunkinsa teatteriyleisöä.

Viipuri oli Suomen tärkeimpiä teatterikaupunkeja – ellei tärkein. Näyttelijäpiireissä tiedettiin, että viipurilaisyleisö oli innostunutta ja asiantuntevaa, ja että Viipurissa näyttelijät olivat juhlittuja tähtiä. Viipurilaisen yleisön maku oli myös erittäin vaativa. Odotettiin musiikillista osaamista ja näyttävyyttä, kyllästyttiin helposti, jos esitykset eivät olleet tarpeeksi viihdyttäviä. Operettidiivojen piti olla todella hienoja ja elegantteja, ja loisto tuli näyttelijöille kalliiksi, sillä he joutuivat kustantamaan pukunsa itse.

Vuonna 1913 kuollut kauppaneuvos Juho Lallukka oli jättänyt viipurilaisille liikemiehille velvoittavan perinnön, rakkauden teatteriin. Liikemiehet lahjoittivat lempinäyttelijöilleen koruja ja arvoesineitä. Varsinkin viipurinjuutalaiset kauppiaat olivat teatterin asiantuntijoita ja avokätisiä lahjoittajia. Teatteri antoi näyttelijälle talon käyttöön nk. lahjanäytäntöä varten. Esityksen päätteeksi näyttämölle tulvi kukkien lisäksi hopeaa ja kristallia. Pienipalkkaisten näyttelijöiden arjessa arvokkaat lahjat vaihtuivat pian käteiseksi rahaksi.

Kun näyttelijä ilmestyi ravintolaan, hänen ympärilleen kerääntyi mesenaatteja, jotka halusivat tarjota hänelle illan. Oliko mesenaateilla taka-ajatuksia? Kyllä, jos toimittaja Jaakko Leppoa on uskominen.

– En tiedä häikäilemättömämpiä olentoja kuin teatterin diivat! Eräät hyvät ystäväni olivat kutsuneet Tuovi Hirvisuon ja Aune Hämäläisen Lehtovaaraan juomaan samppanjaa. Kun ystäväni sitten saattoivat heidät kotiinsa, he sanoivat ainoastaan: ”Hyvää yötä!”

Ravintola Espilän omistajapariskunta Pekka ja Anna Toropainen tarjosi jokaisen ensi-illan jälkeen näyttelijöille ilmaisen illallisen. Lähipöytiin ahtautui ravintolayleisöä katselemaan juhlivia näyttelijöitä. Ensi-iltoja oli ainakin joka kolmas viikko, sillä näytelmät eivät kestäneet ohjelmistossa kauaa. Kymmenen esityskertaa oli jo näytelmälle hyvä saavutus.

Elämä näyttelijänä Viipurissa oli ihanaa ja vaarallista. Kaupungin ravintolat olivat täynnä teatterilaisia, jotka harva se ilta istuivat juomassa kovaa teetä ja parantamassa maailmaa. Kieltolaki ei estänyt alkoholin nauttimista.

– Alkoholinkäyttö oli silloin vielä varsin yleistä näyttelijöiden keskuudessa – työnkin aikana. Ajan käsityksen mukaan boheeminen elämäntapa myönteisine ja kielteisine puolineen kuului taiteilijoille. Ainoastaan hyvin räikeissä tapauksissa annettiin sakkoja tai rangaistiin muulla tavoin, Viipurin Näyttämön ihailtu primadonna Eine Laine on muistellut.

Jaakko Leppo pani merkille, että kaikkein eniten Viipurin teatterilaisista Viljo Kojo arvosti Eino Jurkkaa. Jurkka oli Kojon mielestä ”täysipainoinen taiteilija, suuri näyttelijä ja mainio ohjaaja”.

Eino ja Emmi Jurkka olivat tulleet näyttelijöiksi Viipurin Näyttämölle 1924. Seuraavana vuonna Einosta oli tehty teatterinjohtaja.

Eino Jurkka oli Tulenkantajien hengenheimolainen, myös hän halusi avata ikkunat Eurooppaan. Jurkka viihtyi suurkaupungeissa ja matkusteli Pariisissa ja Berliinissä yhdessä näyttelijätovereittensa Aku Korhosen ja Uuno Laakson kanssa.

Berliinissä Jurkka oli perehtynyt ekspressionistiseen teatteriin, mutta piti suuntausta liian raskaana suomalaiselle näyttämölle, ja loi oman ekspressionistisen tyylinsä. Teatterinjohtajana hän tasapainoili taiteellisen ja viihteellisen ohjelmiston välillä. Hänen kaudellaan puolet Viipurin Näyttämön ohjelmistosta oli operetteja ja laulunäytelmiä.

Eino Jurkka rakensi teatterinsa nimekkään, ammattitaitoisen henkilökunnan varaan ja onnistui houkuttelemaan Viipuriin tunnettuja näyttelijöitä. Syksyllä 1926 Viipurin Näyttämön näyttelijäkuntaan kuuluivat muun muassa Joel Rinne, Aku Korhonen – joka palasi Viipuriin Suomen Kansallisteatterista – Uuno Laakso, Ilmari Peitsalo, Arvi Tuomi – joka oli Emmi Jurkan veli – Rakel Laakso, Ranghild Peitsalo, Elli Ranta ja Emmi Jurkka. Kapellimestariksi Eino Jurkka kiinnitti nuoren musiikin maisterin, modernistisäveltäjä Sulho Rannan. Seurasi Viipurin Näyttämön mielenkiintoisin ja elävin ajanjakso, Eino Jurkan kausi 1925-1928.

Eino Jurkka oli älykäs, voimakas, suorapuheinen ja temperamenttinen taiteilija.

– Voimakkaana ja hallitsevana hänen oli tietysti vaikea sietää keskinkertaisuuksia ympärillään, mikä aiheutti joskus hankaluuksia ihmissuhteissa ja työnteossa. Loistava näyttelijä ja ohjaaja hän ehdottomasti oli, sen myönsivät useimmat vastustajatkin, Emmi Jurkka muisteli myöhemmin Viipurin aikaa ja entistä aviomiestään.

Yhdessä Eino ja Emmi olivat alkuvoimainen, kursailematon ja lennokkaan hurja taiteilijapari. Toimittaja Lepon korviin kantautui huhuja, että Viipurin sovinnaisissa piireissä Eino Jurkka herätti närkästystä.

– Vanhat avustajakuntaan kuuluvat näyttelijät samoin kuin katsomon arvovaltaiset primadonnat olivat jossakin määrin kiusaantuneita hänen luonnonvaraisesta taiteellisuudestaan.

Syksyllä 1928 Viipurin Näyttämön johtokunta alkoi saada nimettömiä kirjeitä; Eino Jurkasta haluttiin päästä eroon. Ehdotettiin jopa Näyttämön muuttamista harrastajateatteriksi, jotta kaupungin omat harrastajanäyttelijät saisivat tilaisuuden päästä näyttelemään. Kaupungissa kiersi adressi, johon kerättiin Jurkkaa vastustavia nimiä.

Kevätkauden 1928 jälkeen Jurkat jättivät Viipurin. Ennen lähtöään Eino Jurkka juhli toukokuussa 15-vuotistaiteilijajuhlaansa Oscar Nedbalin operetissa Puolalaista verta. Hän näytteli kreivi von Zarembaa ja ratsasti näyttämölle oikealla valkoisella hevosella.

Eino Jurkan lähdön jälkeen Jaakko Leppo menetti mielenkiintonsa Viipurin Näyttämöön.

– Jos mieleni halasi nautintoa, oli minun viisain lähteä vanhaan intiimiin Työväen Teatteriin. Laitoksen johtajana toimi silloin Viipurin Näyttämöltä sinne siirtynyt Arvi Tuomi.

Emmi Jurkan veli Arvi Tuomi, jonka lanko Eino Jurkka oli houkutellut Viipuriin, oli valittu Viipurin Työväen Teatterin johtajaksi. Jos Jaakko Leppo kuvaili Työväen Teatteria vanhaksi ja intiimiksi, teatterinjohtaja Tuomen tytärestä Liisasta talo oli kolea, huonokuntoinen röttelö ja vilisi rottia.

Arvi Tuomessa ei ollut jälkeäkään sisarensa Emmin boheemisuudesta. Tuomi oli porvarillinen herra, joka ihaili Mannerheimia ja jääkäreitä ja kannatti valkoisia – mikä ei estänyt häntä ryhtymästä Työväen Teatterin johtajaksi.

Kun Jaakko Leppo keväällä 1928 teki matkan Pariisiin, törmäsi hän siellä kadulla sattumalta Arvi Tuomeen. Viipurilainen teatterinjohtaja oli tullut ottamaan selvää eurooppalaisen teatterin uusimmista virtauksista.

Viipurin vuonna 1832 valmistuneessa Teatteritalossa Seurahuoneen ja Raatihuoneen vieressä oli esityksiä lähes vuoden jokaisena iltana. Sen lisäksi, että teatteritalossa toimi Viipurin Näyttämö, siellä kävi paljon vierailijoita, muita kaupunginteattereita, kiertuenäytäntöjä ja oman kaupungin harrastajanäyttämöitä.

Huhtikuussa 1922 Viipurin Näyttämö esitti Teatteritalossa jopa oopperan, Puccinin Toscan. Solistit tenori Wäinö Sola, baritoni Eino Rautavaara ja sopraano Arvida Eerola tulivat Helsingistä. Viipurissa asuva englantilainen viulutaiteilija Charles Henke – Toivo Saarenpään Suomalaisen Konsertti-Orkesterin kiitetty konserttimestari – johti tilapäisistä soittajista haalittua orkesteria. Esityksiä järjestettiin vain kaksi, mutta vastaanotto oli innostunut.

Viipurin Näyttämön Toscan on täytynyt olla innostava heräte Musiikkiopiston johtajalle Boris Sirobille. Oopperaesitys, jos mikä, tarjosi yleisölle voimakkaan elämyksen ja esitteli samalla sitä työtä, mitä opistossa tehtiin. Vei kuitenkin vielä viisi vuotta, ennen kuin oltiin valmiita panemaan pystyyn ensimmäinen oopperaesitys Musiikkiopiston omin voimin.

Huhtikuussa 1927 yhdeksänvuotias Kalevi Tilli jännitti äitinsä Elli Tillin vieressä Teatteritalon täpötäydessä katsomossa. Viipurin Musiikkiopisto järjesti ensimmäisen oopperaesityksensä, Gounod’n Faustin.

Boris Sirob johti Musiikkiopiston kamariorkesteria. Margaretana esiintyi opiston oma kasvatti sopraano Karin Ehder, jonka uran oli määrä jatkua seuraavana syksynä Suomalaisessa Oopperassa Helsingissä. Faustiksi oli saatu tenori Wäinö Sola ja Mefistoksi bassobaritoni Yrjö Somersalmi, molemmat Helsingistä. Kuoroon oli kerätty opiston lauluoppilaiden lisäksi laulajia Agricolan kirkkokuorosta, Karjalan Laulusta ja Viipurin Lauluveikoista.

Musiikkiopiston ensimmäinen oopperaesitys oli suuri menestys, kaikki kolme näytöstä olivat täynnä yleisöä. Esityksistä ja iltamista saatiin voittoa 30 000 markkaa, jotka ohjattiin Musiikkiopiston omakotirahastoon, opiston omaa toimitaloa varten.

Seuraavana keväällä, huhtikuussa 1928 oli vuorossa von Flotowin ooppera Martha. Arvi Tuomi huolehti ohjauksesta, Boris Sirob oli jälleen puikoissa, ja Wäinö Solaa lukuun ottamatta rooleissa esiintyivät Musiikkiopiston oppilaat. Martha oli valittu esitettäväksi sen lukuisten ensemble-kohtaustensa vuoksi. Opistoon perustettu oopperaluokka pääsi näyttämään osaamistaan.

Oopperaorkesteri koostui yleensä opiston oppilaista, mutta toisinaan esityksiä avusti 1929 uudelleen toimintansa aloittanut Viipurin Musiikin Ystävien Orkesteri. Viulisti Sulo Aro on muistellut, että työtä tehtiin urakalla ja joskus öisinkin. Johtaja Sirpon rouvalla Gretalla oli tapana tuoda pyykkikorilla voileipiä harjoituksiin.

Esityksiä oli kaksi, ja iltamien ja arpajaisten tuloksena omakotirahastoon kertyi 140 000 markkaa.

Toukokuussa 1929 Musiikkiopiston oopperaluokka esitti kohtauksia Mascagnin Cavalleria Rusticanasta, Verdin Trubaduurista ja Gounod'n Faustista. Keväällä 1930 oli vuorossa Verdin La Traviata ja huhtikuussa 1931 Puccinin Madame Butterfly. Boris Sirob johti, operettidiiva Elli Ranta Viipurin Näyttämöltä – säveltäjä Sulho Rannan puoliso – oli Cio-Cio-San ja Wäinö Sola vieraili Pinkertonina.

Keväällä 1933 Musiikkiopisto ja Kaupunginteatteri esittivät yhdessä Sirobin johdolla Leevi Madetojan oopperan Pohjalaisia. Ohjaus oli Boriksen ystävän, Kaupunginteatterin johtajan Arvi Tuomen.

A.J. Tenkasen Lean kantaesitys keväällä 1934 oli Musiikkiopiston viimeinen oopperaponnistus. Uuden suomalaisen oopperan kantaesitystä pidettiin Viipurissa merkkitapauksena. Edellisestä kotimaisesta kantaesityksestä, Oskar Merikannon Pohjan neidistä oli kulunut jo 26 vuotta.

Tenkasen Lean solistina lauloi muun muassa Kirkkomusiikkiopistossa Oiva Soinin johdolla opiskeleva Sulo Saarits. Lean harjoituksissa Boris Sirob ohjeisti kuoroa:

– Laulake lirillisesti, mutta ei lioitellusti!

Kun Jaakko Leppo palasi myöhään illalla sanomalehti Karjalan toimituksesta ja ohitti Pyöreän tornin, hänen korviinsa kantautui rytmikästä musiikkia. Kauppatorin laidalla seisova 1500-luvun tykkitorni oli saanut rapistua varastona pitkään, kunnes 1923 arkkitehti Uno Ullbergin aloitteesta siitä remontoitiin ravintola. Vuosikymmenen loppuun mennessä Pyöreästä tornista oli tullut jazzravintola, jossa esiintyivät tunnetut jazzorkesterit, muun muassa helsinkiläinen Flapper’s Dance Band laulusolistinaan Eugen Malmsten.

Linnoituksen kaupunginosan kapeat kadut houkuttelivat Jaakko Lepon aina silloin tällöin iltakävelylle. Seuranaan hänellä oli usein viulisti Eero Selin, jonka kanssa Leppo vaihtoi ajatuksia muun muassa sanomalehtien musiikkiarvosteluista.

Aina silloin tällöin herrojen keskustelun keskeytti jostain talosta kantautuva ”tahmea lemmenvalssi” tai tango, jonka soitti saksofoni, banjo tai harmonikka. – Populaarimusiikki oli tullut Viipuriin.

Jos Jaakko Leppo oli palaamassa töistä poikamiesboksiinsa hyvin myöhään, törmäsi hän Torkkelin- ja Karjalankatujen risteyksessä Makkara-Mattiin, hyväntuuliseen yömakkaroiden myyjään.

Silloin kun Jaakko Leppo lähti iltakävelylle yksin, hänellä oli tapana pysähtyä Linnankadun ja Vesiportinkadun risteykseen. Sieltä hän tiiraili kulmatalon toisen kerroksen ikkunoista näkyviä viuluja.

Kaksikerroksinen kulmatalo oli keisarinna Katariina II ajalta. Parvekkeiden taotuissa, koristeellisissa rautakaiteissa oli B-kirjain, sillä talon oli rakennuttanut viipurilainen kauppias Bartram. Taloa oli jo pitkään isännöinyt Wahlin suku ja nyt siinä asui puutavara-alan suurliikemies, kauppaneuvos Harry Wahl.

– Siell’ assuu viulu-Wahl, viipurilaiset selittivät.

Soitinkeräilijä Harry Wahl oli syrjäänvetäytyvä persoona. Niiden kymmenen vuoden aikana, jotka Leppo oli toimittajana Viipurissa, hän onnistui tapaamaan Wahlin vain kahdesti. Pahantahtoiset epäilivät, että Wahl piilotteli arvoviulujaan verotuksellisista syistä. Lepolla oli asiasta toinen käsitys. Hän oli kuullut, että Wahl oli antanut viulujaan lahjakkaitten nuorten käyttöön, ja että sellisti Väinö Raitamaa tarkisti lainasoittimet kerran viikossa.

Jaakko Lepon läheisiä työkavereita Karjalan kulttuuritoimituksessa oli Viljo Kojon ohella valokuvaaja Ilmari Raekallio. Tutustuttaakseen Lepon viipurilaisiin musiikkipiireihin Raekallio kutsui tämän vanhempiensa luokse teelle. Kieltolain aikaan teekutsut olivat Viipurissa erittäin suosittu seurustelumuoto. Köyhäinhoidontarkastaja Johannes Raekallion ja hänen laulunopettajapuolisonsa Dagmar Hagelberg-Raekallion kodin ihmisvilinässä uusi toimittaja tutustui sekä Viipurin vanhaan musiikkiaristokratiaan että Musiikkiopiston omiin nuoriin kasvatteihin.

Ilmari Raekallion äiti oli tehnyt kansainvälisen uran konserttilaulajattarena. Ura oli jo takana, mutta Musiikkiopiston johtaja Boris Sirob oli onnistunut houkuttelemaan Dagmar Hagelberg-Raekallion laulunopettajaksi opistoonsa. Teekutsuilla Leppo pani merkille, että Viipurin musiikkielämä oli hyvin kansainvälistä ja että kaiken kansainvälisyyden keskellä Dagmar Hagelberg-Raekallio edusti ”topeliaanis-kansallista henkeä”.

Alkutalvesta 1928 lehtimies Leppo esiteltiin vihdoin henkilölle, josta hän oli ehtinyt kuulla jo paljon; Viipurin 1920- ja 1930-lukujen keskeisimmälle muusikolle, Boris Sirobille.

Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka lehtimies Leppo sai oppia, ettei ilmaisia lounaita ole! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!