Soittajaromanssi äityy vakavaksi – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939
Toivo Kuulan kuoleman jälkeen Viipurissa työttömiksi jääneet orkesterimuusikot työllistyivät muun muassa elokuvateattereissa. Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin nuorimmainen Kalevi Tilli sai 1930-luvun vaihteessa todellisen elokuvakylvyn sisarensa, pianonsoittoa Viipurin Musiikkiopistossa opiskelleen Tellervo Tillin romanssin vuoksi. – Osa 17/26.
Elokuvan alkuaikoina, kun filmiin ei osattu liittää ääntä, teattereissa esitettiin mykkäfilmejä. Tunnelman luomiseksi paikalle tarvittiin elävän musiikin soittajia. Varhaisempina aikoina jo ennen filmiä ja sen väliajalla esitettiin kaikenlaista kabareeohjelmaa, laulua, tanssia ja kupletteja. Äänifilmin keksiminen koitui lopulta muusikoiden tappioksi, sillä sen jälkeen soittajat joutuivat elokuvateatteritöistä työttömiksi.
1920-luvun Viipurissa elokuvateattereita olivat Scala Karjalankadulla, Kaleva Äyräpäänkadulla, Lyyra Aleksanterinkadulla, Tähti Punaisenlähteenkadulla, Salama Pellervonkatu 7:ssa, Kinolinna Pellervonkatu 3:ssa ja Viipurin Biografi Teatteri Kulmahallina tunnetussa kauppahallissa Punaisenlähteentorin ja Torkkelinkadun kulmassa.
Kun Kulmahalli 1930-luvun lopulla purettiin ja sen tilalle rakennettiin Pohjoismaiden Yhdyspankin toimesta Kiinteistö Oy Kulma, sijoittui taloon elokuvateatteri Palatsi samannimisine kahviloineen ja ravintoloineen.
Aleksanterinkadun Lyyra-teatteri koki kasvojenkohotuksen omistajanvaihdoksen myötä. Se vaihtoi nimensä Maximiksi ja sen aulassa alkoi pulputa pieni suihkulähde. Maximia pidettiin Kinolinnan ja Palatsin ohella kaupungin ykkösluokan teatterina.
Vaatimattomin Viipurin elokuvateattereista oli Tähti Punaisenlähteenkadulla. Se oli erityisesti pikkupoikien suosiossa villin lännen elokuvien takia, sillä niitä seuratessa ei tarvinnut katsoa pusukohtauksia.
Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin perheen nuorimmainen, selloa Viipurin musiikkiopistossa opiskellut Kalevi Tilli sai 1930-luvun alussa todellisen elokuvakylvyn. Runsas elokuvissakäynti oli Kalevin isosiskon Tellervon syytä – tai ansiota.
Kalevia neljä vuotta vanhempi Tellervo oli pianisti. Hän oli aloittanut 6-vuotiaana Viipurin Musiikkiopistossa vasta 18-vuotiaan Sergei Kulikoffin, sittemmin nimensä Kulangoksi suomentaneen piano-opettajan oppilaana. Tellervo kehittyi lyhyessä ajassa hyväksi soittajaksi ja hän menestyi erinomaisesti opiston näytteissä.
Scalassa esitettiin suosittuja sarjaelokuvia ja loisteliaita filmioperetteja. Kun saksalainen menestysfilmi Der Kongress tanzt saapui Viipuriin 1931, hullaantui koko kaupunki. Lähes kaikki kävivät katsomassa filmin, jota esitettiin viikkokaupalla.
Elokuvassa oli monta hittisävelmää, jotka Tellervo opetteli soittamaan. Monina iltoina Kalevin läksyjen luku keskeytyi Tellervon hurmioituneeseen soittoon.
Erään aikalaiskertojan mukaan tätä melodista filmiä, joka kertoi tsaari Aleksanteri I:n ja wieniläisen myyjättären romanssista, kävivät katsomassa erityisesti Viipurin venäläiset emigrantit. He ostivat halvimmat liput ensimmäiseen tuoliriviin, kyyhöttivät kuluneissa päällysvaatteissaan katsomassa filmiä ja muistamassa aikaa, jolloin kertomus oli ollut heille totta kaikessa loistossaan.
Kalevin isä Oskari Tilli toimi kanttorin toimensa ohessa myös laulunopettajana Viipurin reaalikoulussa. Kun kouluun saatiin Vaasasta uusi luonnontieteiden opettaja Kauko Mankonen, alkoi Mankosen ja Tillin perheen lähentyminen.
Kauko Mankonen oli innokas musiikinystävä ja osasi soittaa selloa. Kun Mankonen tiedusteli koulussa itselleen säestäjää, vastasi Oskari Tilli oitis tyttärensä Tellervon olevan ihan hyvä pianisti:
– Tellervo ois iha sopiva sinnuu säestämmää! Tuu vaa meill tännää kello seitsemält!
Tellervo-tytär kiukustui tehtävästä, josta hänelle ei etukäteen puhuttu halaistua sanaa.
– Mie ku en oo ees tännää koton kello seitsemält. Mie mään Harri kans Salakkalahe luistinradall ja sit Pursiaisell! Saat heti paikall soittaa sill Mankosell ja sannoo et miul ei tännää sovi eikä muullokaa.
Salakkalahden rata oli avattu luistelijoille jo 1874. Jo Salakkalahdenkadun kulmaan tullessa kuuli musiikin ja luistimien tahdikkaan rahinan jäätä vasten.
– Ennen pukukoppeja oli näytettävä luistinratamerkki, mutta tämä soikea, metallinen merkki, joka lunastettiin koko kautta varten, olikin valmiiksi kiinnitettynä vetoketjulla varustetun mokkapuseron kaulukseen tai lippalakkiin, on Kanneljärven kansanopiston johtajan Erkki Paavolaisen tytär Katri Veltheim, o.s. Paavolainen muistellut.
– Pehmeä mokkanahkainen pusero oli kaiken muodikkuuden tunnus, mitä talviurheiluvaatteisiin tuli. Pitkiä housuja meillä ei tietenkään vielä ollut, luistelimme tummansinisessä vekkihameessa. Päällyskengät ja pikkukengät – mitäpä muuta meillä olisi ollut jaloissamme – riisuttiin tyttöjen pukukopissa ja vaihdettiin hokkareihin, jotka tiukattiin remmillä lujasti jalkapöydän ympäri.
Teatterikriitikko ja kirjailija Katri Veltheim muistaa myös tyttöjen kopissa olleen kioskin, josta sai käydä välillä juomassa kuumaa punaista mehua.
Teini-iän kynnyksellä ollutta Kalevi Tilliä kiusoiteltiin tyttöasioilla iltaisin yhteisen ruokapöydän ääressä.
– Ruokapöydässä selvitettiin miten koulussa ja soittotunneilla oli menestytty, mutta kerrottiin myös edellisen illan tunnelmat Torkkelilta ja Salakkalahden luistinradalta. Keitä siellä oli tavattu ja kenen kanssa sieltä lähdettiin. Oliko Vilénin Harri saattanut taas Tellervon kotiin ja kenen tytön kanssa veljeni Olavi oli viimeksi nähty. Minä nuorimpana pyrin kuitenkin pitämään salassa omat ihastukseni, vaikka muut minua kiusasivatkin nimeämällä milloin minkäkin tytön Kalen sydänkäpyseksi.
Myöhemmin Kalevikin ymmärsi Salakkalahden merkityksen.
– Siellä etsittiin joku tuttu nätti tyttö luistelukumppaniksi tarjoamalla hänelle käsiremmi, jolla molemmat antoivat vauhtia toisilleen. Poika oli kutenkin aina varsinainen vauhdinantaja ja veti kovassa vauhdissa tyttöä vierelleen. Se vasta oli raikasta, railakasta ja hauskaa menoa. Puoli yhdeksän maissa keräännyttiin luistinradan toiseen päähän jäällä tanssimaan. Kovaäänisistä tuli koko illan sen ajan vetäviä iskusävelmiä.
Talvisin nuoriso siirtyi Salakkalahden luistelun jälkeen Torkkelille. Siellä luistimia riiputettiin remmissä ja remmissä heiluivat myös ne harvat koulukirjat, joita koululainen silloin tarvitsi.
– Tytöt kirrasivat vyönsä mahdollisimman tiukalle, ja tämä onnistui ainakin luistelupuseroissa mainiosti, ei tietenkään paksuissa, kömpelöissä talvitakeissa. Monilla pojilla oli borsa ja ainakin yhtä monilla lippalakki sekä 30-luvulla se pitkä ulsteri yllään, muistelee Katri Veltheim.
Torkkelilla käveltiin ympäri vuoden. Siellä kävelivät kaikki Viipurin koululaiset, alaluokkalaisia ja kaikkein ahkerimpia lukuunottamatta.
– Kun kello läheni seitsemää ja läksyt eivät enää millään tarttuneet päähän, silmät vilkkuivat kelloon ja kohta veivät jalat kuin itsestään kohti Torkkelia. Tämä lähes jokailtainen rituaali koepäivien aattoa lukuunottamatta oli periviipurilainen instituutio, väistämätön ja samalla ainutlaatuinen lajissaan. Sinne mentiin kävelemään, katselemaan ja tulemaan nähdyksi.
– Jonkinlainen sanaton sopimus määräsi käyttäytymissäännöt Torkkelilla. Sinne tultiin suunnilleen samoihin aikoihin, lähdettiin samoihin aikoihin. Vähintään tunnin, mutta usein puolitoistakin marhattiin Torkkelin talojenpuoleista jalkakäytävää edestakaisin, tytöt keskenään, pojat keskenään – nämä lapsenkasvoiset aikuiset, sillä eihän mitään nuorisomuotia ollut.
Useimpien kohdalla tiedettiin, mitä koulua he kävivät. Ruotsalaisen koulun kauniit, aina vähän muita tyylikkäämmät tytöt huomattiin erikoisesti.
– Ei tullut mieleenkään, että kukaan tyttö olisi pysähtynyt poikien kohdalla, vielä vähemmän sanonut jotakin. Sehän olisi ollut samaa kuin kerjätä itselleen kavaljeeria. Vähemmästäkin saattoi saada pusupysäkin nimen.
– Sitten yläluokilla saattoi joku tuttu poika, koulujuhlien tanssittaja erota poikajoukosta, lähteä perään, nostaa hattua ja sovittaa askeleensa samaan tahtiin.
– Ne aikuiset ihmiset, joitten jostakin syystä oli päästävä Torkkelin päästä päähän varhaisina iltatunteina, käyttivät puistonpuoleista jalkakäytävää. He eivät tahtoneet sekoittua tuohon tiuhaan kahteen suuntaan virtaavaan tyttö- ja poikalaumaan. Vaikea olisi ollutkin sekaan pujottautua.
Tillien perheessä, pitkän sovittelun jälkeen Tellervo suostui lopulta olemaan kotona seuraavan viikon maanantai-iltana, mikäli Mankonen välttämättä tahtoi tulla sellonsa kanssa Tilleille.
Vaan Mankonen olikin aika komea mies, aivan filmitähti Walter Pidgeonin näköinen, joka oli jo noteerattu nuorten viipurilaisneitosten keskuudessa. Yllättäen Tellervon soittohalut lisääntyivät ja jos kotona ei Mankosen tullessa osunut olemaan muita kuin pikkuveli Kalevi, pisti Mankonen pojan kouraan viitosen ja kehotti menemään elokuviin:
– Kale, menepäs sinä elokuviin. Salamassahan on menossa hauska Buster Keaton -filmi!
Jo pikku pojasta lähtien Kalevi oli käynyt elokuvissa. Salamassa Pellervonkadulla esitettiin tavallisesti kaksi elokuvaa peräkkäin, jotka molemmat sai katsoa samalla sisäänpääsylipulla. Mykkäelokuvien aikana elokuvan tunnelmia dramatisoi pianisti. Ihan aina kaikki ei mennyt kohdalleen, sillä kerran Kalevi kuuli itkukohtauksen aikana foxtrotin rytmejä.
Eräänä pääsiäisenä, kun toista pääsiäispäivää sai viettää jo hieman riehakkaammin, äiti kuitenkin kielsi Kalevilta elokuvat. Tästä jäi paha mieli, sillä Kalevi ei päässyt katsomaan ihailemansa Buster Keatonin filmiä. Syy kieltoon oli illan toinen elokuva Rakkauden yö, jonka ulkomainoksessa divaanilla loikoili puolialaston nainen.
– Sie ku et mää katsomaa tuollast sohvalla piehtaroivaa naista, oli äidin tuomio.
Sinä keväänä, jolloin Tellervo alkoi säestää selloa soittavaa lehtori Mankosta, näki teini-iän kynnyksellä ollut Kalevi Tilli monta Mankosen sponsoroimaa elokuvaa. Hän näki Harold Lloydin ja Chaplinin filmejä, Majakoita ja Perävaunuja ja Kinolinnassa hän näki myös ensimmäisen äänielokuvansa Sonny Boyn, jossa Al Jolson lauloi filmin kuuluisaksi tullutta tunnussävelmää.
Kinolinna avattiin 1928 Pellervonkadulle lähelle Punaisenlähteentorin kulmaa. Sen modernius häikäisi koko kaupungin. Saliin mahtui 800 katsojaa, jotka saivat istua pehmustetuilla tuoleilla.
Vormupukuiset vartijat ja pojat lisäsivät omalta osaltaan suurkaupungin vaikutusta. Eteishalli oli aivan uudenaikainen, funkkista, lasia, ja kevyitä, tyyliteltyjä koristekuvioita.
"Kinolinna sijaitsee Pellervonkatu nro 3:n varrella lähellä Punaisenlähteentoria... Ensiksi joutuu teatteriin tullut isohkoon odotushalliin, josta ovat johtavat ylös parvekkeelle sekä saliin. Jo täällä on havaittavissa jonkinlaista suurmaailman tuntua … Sisälle päästyään joutuu jokainen hiukan hämilleen, sillä tuskin kukaan edes mielikuvituksissaan oli voinut odottaa näin suurenmoista…" – Karjala 9.3.1928
Etenkin Pellervonkadun puoleisessa päädyssä olleet mainosikkunat vetivät lapsia ja nuoria puoleensa. Lapsilla ei ollut kuitenkaan Kinolinnaan asiaa, sillä alkuun elokuvat olivat heiltä kiellettyjä.
Kinolinnaa käytettiin joskus myös konserttipaikkana, sillä akustiikka salissa oli hyvä ja lämmitys ja ilmanvaihto toimivat moitteettomasti.
Ennen äänielokuvaa Kinolinnaan oli kiinnitetty 6-jäseninen orkesteri. Paljon aikaisemmin, heti sisällissodan jälkeen orkesterisoittajat olivat tarvinneet kipeästi töitä, sillä Toivo Kuulan kuolema oli seisauttanut orkesteritoiminnan Viipurissa ja ilman johtajaa jääneet orkesterimuusikot olivat joutuneet haalimaan entistä enemmän töitä kahviloista, ravintoloista ja elokuvateattereista.
Parikymppinen klarinetisti Reino Peltonen saattoi osallistua 1920-luvun lopulla elokuvateatterin orkesterin koesoittoon.
Köyhistä oloista kotoisin ollut Reino oli ilmoittautunut soittajaoppilaaksi 13-vuotiaana. Reinon äiti, leskeksi ja kolmen lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt suomalainen Aurora oli vienyt pojan kasarmille, jotta tämä saisi ruokaa ja pysyisi hengissä. Venäläisen isänsä, välskäri Daniloffin Reino oli menettänyt sisällissodan seurauksena.
Musiikkiluutnantti Lauri Näreen tultua vakuuttuneeksi Reinon taidoista, tämä oli puhunut Musiikkikoulun johtajan Boris Sirobin kanssa ja lähettänyt Reinon matkaan.
– Menette ensi viikolla antamaan pienen soittonäytteen klarinetinsoiton opettajalle, herra Toivo Malinille. Ilmoitatte sitten soittotunnin ajankohdan.
Koesoiton perusteella Reino Peltonen pääsi vapaaoppilaaksi Viipurin Musiikkikouluun hieman alle 15-vuotiaana. Vaikka koululla ei oikeasti olisi ollut varaa vapaaoppilaisiin, johtaja Sirob tiesi että Reinon kaltaisista köyhistä, mutta lahjakkaista oppilaista saattoi löytää parhaat kyvyt.
Mikäli Reino olisi soittanut elokuvateatterin orkesterissa, orkesterinjohtaja olisi saattanut ohjeistaa häntä kuten kirjailija Anna Kortelainen on kuvannut Reino Peltosesta, isoisästään (1906–1968) kirjoittamassaan kirjassa:
– Soitatte perässäni tämän viikon ja opettelette tämän systeemin. Älkää ajatelko itse, vaan tulette perässä sen pillinne kanssa. Soitamme salonkimusiikin kimaraa kuvan juonen mukaan.
– Kun elävässä kuvassa on jokin murheellinen kohtaus, soitamme sopivanmittaisen pätkän Schubertin Ave Mariaa. Jos päähenkilö äityy unelmoimaan, pannaan menemään Schumannin Träumereita. Kun menossa on mysteeri, soitamme siivun Sibeliuksen Valse tristeä. Kun on takaa-ajoa ja meluisan näköistä menoa, soitetaan sopivassa mitassa Beethovenin Egmontia ja draaman huippukohdassa Mendelssohnin Hebridejä. Aina väliin pannaan muuten vaan tilulii, että saadaan minuutit täyteen ja päästään väliajalle ja kotiin.
Pianistityttö Tellervo Tillin ja lehtori Kauko Mankosen soittoharjoitukset jatkuivat heikon alun jälkeen kiihtyvällä tahdilla. Kaikesta tuli lopulta kovin vakavaa, sillä harjoitukset huipentuivat muutamaa vuotta myöhemmin kihlaukseen ja avioliittoon.
Kosiminen oli tapahtunut Monrepos'n puistossa. Nuoripari oli istunut puiston penkillä ja lehtori Mankonen, joka oli Vaasasta kotoisin, oli kysynyt jähmeään pohjalaiseen tyyliin:
– Tykkäätkö sinä minusta?, mihin Tellervo oli vastannut: – Kyl mie vissiin tykkään.
Myönteisen vastauksen saatuaan lehtori Mankonen oli pyytänyt koulussa Oskari Tilliltä tämän tyttären kättä.
Kalevi Tilli muistaa Tellervo-siskon ja lehtori Mankosen kihlauksen itseään järkyttäneenä tapahtumana, jota vietettiin Terijoella Tillien kesähuvilalla.
– Eräänä päivänä hämmästelin, miksi lasiverannallemme oli katettu tavallista juhlavampi päivällispöytä kukka-asetelmineen ja kynttilöineen, vaikka vieraitakaan ei sanottu olevan tulossa. Ihmettelin asiaa, kunnes isäni kiiruhti pihalta sisään ja huudahti:
– Sielthä se kihlapari nyt tulloo!
– Kun veljeni oli kotona, ymmärsin heti, että sisareni oli mennyt kihloihin ja jättäisi meidät naimisiin mentyään. Pala nousi kurkkuuni ja ryntäsin suin päin takakautta ulos.
Loukattu sielu, joka oli päättänyt ettei enää koskaan palaisi kotiin, palasi tunnin kuluttua syömään istuttuaan sitä ennen läheisen Müserin puiston kosteassa pensaikossa.
– Ehdin juuri ja juuri päivällispöytään tervehdittyäni ensin yrmeästi minulle jo entuudestaan tuttua sulhasta. Harmitti vain mahdottomasti, kun kukaan ei ollut edes huomannut tunnin kestänyttä kadoksissa oloani.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi mitä outoa tapahtui Toivo Saarenpään perustaman Päivän Laulu -kuoron ympärillä 1930-luvun alun kuohuvina vuosina! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
