Olin lukiolaisena vaihto-oppilaana Uudessa-Seelannissa. Maassa kerätään tarkasti tilastoja esimerkiksi oppilaiden etnisyydestä. Jokainen lomake, jonka koulussa täytin, alkoi samalla kysymyksellä: Oletko eurooppalainen, maori, samoalainen vai muu? Muistan kokemuksen olleen hämmentävä ja koin vastaamisen vaikeaksi. Jokainen valkoinen uusiseelantilainen ympärilläni nähtiin eurooppalaisena, mutta minua ei. “Eurooppalainen”, oli valkoisen synonyymi, automaattinen oletus siitä, miltä eurooppalainen saa näyttää.
Eurooppalaisuus ja myös suomalaisuus nähdään luontaisesti, historiallisesti ja biologisesti valkoisina identiteetteinä.
Minunkaan annetaan harvoin olla suomalainen.
Toisaalta musta identiteetti - mustuus - sidotaan mielestäni usein amerikkalaisuuteen median rakentaman mielikuvan perusteella. Musta ihminen on afroamerikkalainen ja mustuutta määrittelevät afroamerikkalaisten kokemukset ja kulttuuri. Jos musta ihminen ei ole amerikkalainen, täytyy hänen olla afrikkalainen, jolloin hänet määritellään afrikkalaisuuden kautta.
Minunkaan annetaan harvoin olla suomalainen. Saan tungettelevia kysymyksiä niin kauan, kunnes kysyjä saa selville isäni kotimaan (vaikka ei tietäisi, missä se on) ja alkaa selittää olemassaoloani sen kautta – hän on puoliksi jotain.
Kaltaisiani ihmisiä on ollut maailman sivu, mutta siitä huolimatta meidät määritellään suurimmaksi osaksi jonkun oletetun alkuperämaan perusteella.
Rasismikin määritellään afroamerikkalaisten kokemusten kautta. Joskus sitä pidetään täysin amerikkalaisena ilmiönä. Keskittymällä amerikkalaiseen poliisiväkivaltaan tai Klu Klux Klaniin vältämme keskustelun siitä, miten rasismi ilmenee kotikentällämme, ja päivittelemme vain “tyhmiä amerikkalaisia” ja heidän rasismiaan.
Minulla ei ole kokemusta afrikkalaisuudesta tai amerikkalaisuudesta. Olen käynyt Yhdysvalloissa kerran ja Afrikassa en valitettavasti kertaakaan. Minun identiteettini on käytännössä vain eurooppalainen ja suomalainen – ja siltikin olen musta. Mitä siis tarkoittaa olla musta tai ruskea eurooppalainen? Se on kysymys, joka kiinnostaa minua valtavasti.
Kaltaisiani ihmisiä on ollut maailman sivu, mutta siitä huolimatta meidät määritellään suurimmaksi osaksi jonkun oletetun alkuperämaan perusteella. Määrittelemme itse itsemme usein myös sen kautta.
Eikä se ole väärin. Afroamerikkalainen kulttuuri tai toinen kotimaa, se “alkuperämaa”, eivät mielestäni ole vääriä identiteetin rakennuspalikoita, mutta minua kiinnostaa se mikä meissä on uniikisti afroeurooppalaista.
Mitkä ovat niitä kokemuksia, jotka ovat nimenomaan meidän, ja mikä on meidän historiamme?
Koen tiettyyn pisteeseen asti iloa mustasta representaatiosta amerikkalaisessa mediassa. En halua myöskään etäännyttää itseäni afrikkalaisuudesta, enkä häpeä käyttää itsestäni sanaa afrikkalainen silloin, kun se on olennaista. Mutta ne tarinat eivät lopulta ole minun.
Olemassaoloni pyyhitään pois kun ajatellaan, ettei mustia suomalaisia tai eurooppalaisia ole. On raskasta olla näkymätön.
Muistan ikuisesti sen, kun vaihdossa ollessani valkoinen isäntäperheeni kertoi minulle usein ja iloisesti tarinan siitä, kuinka he saatuaan esittelyprofiilini luulivat, että heille oli lähetetty väärät kuvat. He olivat katselleet hymyilevää ruskeaa naamaani ja toistaneet hämmästyneenä että “Can this truly be Laura from Finland?” eli voiko hän tosiaan olla Laura Suomesta? Yhden kaverini isä sanoi minut tavatessaan kirjaimellisesti “Oletpa hassun värinen suomalaiseksi!”
Oli kuin minä, ruskea suomalainen, olisin jonkinlainen oikku ja luonnoton paradoksi.
Kävin ensimmäisenä yliopistolukuvuotenani sosiologian opiskelijoiden kanssa Amsterdamissa. Tavallisen venekierroksen sijasta teimme kanavakierroksen, joka käsitteli Amsterdamin mustaa historiaa. Meille näytettiin paikkoja, joissa mustat kauppiaat olivat käyneet kauppaa. Rembrandt-museossa meille näytettiin tauluja, joissa oli mustia ihmisiä ja kerrottiin, mikä heidän osansa oli Euroopan historiassa. Puhuimme mustista eurooppalaisista, jotka olivat tulleet Eurooppaan orjakaupan seurauksena, mutta myös ennen sitä. Mustien eurooppalaisten jäljet näkyivät kaikkialla Amsterdamissa.
Tällä kierroksella Amsterdamissa koin ensimmäistä kertaa itseni oikeasti kokonaan näkyväksi. En pelkästään näkyväksi, vaan valoa hohtavaksi.
Minä olin olemassa ja kaltaisiani ihmisiä oli aina ollut olemassa. Minulla oli edessäni konkreettisia todisteita siitä.
Minua ei voida enää kieltää.
Laura Eklund Nhaga
Kirjoittaja on näyttelijä, aktivisti ja lavarunoilija ja opiskelee parhaillaan sosiologiaa Warwickin yliopistossa Isossa-Britanniassa, erikoisalanaan rotu ja globaali politiikka.
Kolumnista voi keskustella 9.8. klo 23.00 saakka.