Toisinaan iskee epäilys. Onko penkkiurheiluhommissa lopulta mitään järkeä? Saako turhankin teräväpiirteisen televisiokuvan tai pätkivän nettistriimin äärelle hanurinsa naulaamisesta elämäänsä oikeasti mitään merkityksellistä? Vai onko pelien seuraaminen pelkkä pinttynyt tapa, keino saada aika kulumaan hieman nopeammin?
Urheilun seuraaminen on eskapismia, jonka perimmäistä mielekkyyttä yhä toisinaan epäilen. Kun heittäytyy hetkeen, peliin tai kisaan ja sen rajattomaan jännitykseen, kaikki muu katoaa ympäriltä. Joskus jää silti aika tyhjä olo.
Onneksi vain joskus. Vastapainoksi monesti tuntuu siltä, että on saanut todistaa jotain aidosti inhimillistä ja merkityksellistä.
Viime viikonloppuna seurasin puolen Suomen kanssa Kärppien ja Tapparan eeppistä taistoa jääkiekon Suomen mestaruudesta – seitsemännen loppuottelun toiseen jatkoerään saakka. Ihmettelin miten paljon jännitti seurata ratkaisuhetkiä finaalisarjassa, jossa ei oikeastaan ollut kummankaan puolella (paitsi ehkä Tapparan ihan puhtaasti empatia- ja tasapuolisuussyistä). Samaan aikaan tunsin voimakasta sympatiaa kaikkia niitä oululaisia ja tamperelaisia kohtaan, joiden tunteet olivat ihan oikeasti pelissä. Kirjaimellisesti.
Ottelun ratkaisu – nuoren Sebastian Ahon läpiajomaali – oli hieno ja ikimuistoinen, mutta alle viikko mestaruuden ratkeamisesta minulla on mielessäni toisenlainen hetki samasta pelistä. Toisen jatkoerän alussa televisiokamerat osuivat Tapparan vaihtoaition takana seisseeseen päävalmentaja Jussi Tapolaan. Ja yhtäkkiä Tapola hymyili. Täysin yllättäen ja melkein kuin ilmaistakseen silkkaa riemua meneillään olevasta pelistä.
Hetki oli mestaruuden arvoinen. Maailman jännittävimmän kiekkodraaman keskellä päävalmentajan suupielet asettivat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Urheilua seuratessa on niin tottunut näkemään valmentajat itsensä liian vakavasti ottavina kivi- tai punakasvoina, ettei kovinkaan usein tule miettineeksi onko heillä kivaa siellä vaihtopenkin takana. Nauttivatko he, kun saavat tehdä unelmatyötään kovan paineen alla. Tuottaako peli heille iloa.
En tietenkään tiedä miksi Tapola hymyili, mutta hetken ajan hän näytti vilpittömästi siltä, ettei haluaisi olla missään muualla. Ja siltä, ettei seitsemän ottelun ja viiden jatkoaikaratkaisun päätteeksi oikeastaan voi muuta tehdä kuin hymyillä ja naurahtaa. Ottelun ratkettua Tapolaa ei tietenkään enää pahemmin naurattanut. Eikä ihme.
Kolikonheitto. Kumpi tahansa olisi voinut voittaa. Erot Kärppien ja Tapparan välillä olivat toista vuotta putkeen niin järjettömän pieniä, että muun väittäminen olisi hulluutta.
Toisinaan sanotaan, että vain voittajat muistetaan. Ei pidä paikkaansa. Juha Mieto muistetaan myös tappiostaan Thomas Wassbergille. George Foreman muistetaan myös tappiostaan Muhammad Alille. Leijonat muistetaan myös tappiostaan Ruotsille Torinossa 2006. Maradonan Argentiina muistetaan myös tappiostaan Saksalle 1990.
Voittajien lisäksi muistetaan hienoon taisteluun venyneet häviäjät, joita ilman mitään draamaa ei olisi ollut. Häviäjän ei ole helppo hymyillä. Jokaisen Tapparan pelaajan soisi niin silti tekevän, vaikka tällä kertaa jäähän pudonnut lantti näyttikin kärpän eikä kirveen kuvaa.