Kaksikymppisenä opin sanomalehdistä, että mikään ei ole koskaan normaalisti. Aina ollaan murroksessa. En muista missä murroksessa oltiin tuolloin, mutta murroksessa ollaan nytkin, ja vielä enemmän kuin silloin. Olemme suorastaan katastrofin partaalla.
Länsimainen kulttuuri on rappion kourissa, kun moskeijoita nousee sinne tänne ja vihervasemmistolle homot ovat tärkeämpiä kuin aito avioliitto. Kapitalismi on kuulemma kuolon kielissä – kysymys on enää siitä, rysähtääkö se kerralla, vai rapistuuko se kuin Rooman valtakunta tuhannessa vuodessa.
Entäpä ilmastonmuutos? Puolet meistä hukkuu, puolet kärventyy hengiltä ja henkiinjääneiden joukko taistelee metaanin kuumentamassa ilmastossa viimeisestä juustonpalasta.
Minulle nämä maailmanlopun mongertajat eivät ole paljon kummempia kuin kadunkulmassa melskaava hullu, joka tarjoaa pelastusta, koska apokalypsi nyt!
Mutta mitä väliä, pianhan kuolemme muutenkin kuin kärpäset koska antibiootit pettävät ja laumaimmuniteetti katoaa, koska ihmiset eivät enää ota rokotuksia. Mutta olisiko sitten lempeämpää kuolla tekoälyn aloittamassa ydinsodassa, tappavan säteilyn lävistäessä lastesi viattomat kehot ja maapallon pimentyessä viettämään ydintalvea?
Eikö sittenkin olisi ollut suloisempaa, jos olisimme voineet viettää elämämme suuryhtiöiden orjina, tuottaen lisäarvoa plutokraateille, jotka ovat aina olleet maailman todellisia hallitsijoita? Olisimme saaneet edes elää.
Miten olisi reality-check? Tarkoitan todellisuudentarkistusta siinä mielessä, että mitä tämä loputon maailmanlopun manaus tekee todellisuudelle.
Voit tehdä sen näin. Ota poika tai tyttö, siinä 13–14-vuotias. Elämä edessä, kaikenlaisia haaveita ja suunnitelmia, tavanomaisia ikään liittyviä ongelmia.
En yritä vaientaa keskustelua. Koetan aloittaa sitä.
Pyydä hänet istumaan ja sano: ”Kuule, lapseni, minulla on tärkeää asiaa. Tiesithän, että tämä ei tule kestämään. Aikaa ei ole montaa vuotta, miljoonat tulevat kuolemaan. Henkiinjääneet joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan kuin niissä zombie-elokuvissa, joita olet katsonut minulta salaa. Armollisinta olisi ehkä kuolla ennen kuin se tapahtuu. Mitä ajattelet?”
Mitäköhän lapsi sanoisi? En tiedä, mutta ehkä näin: ”Joo isä, minäkin luin sen jutun. Se oli aikuisen ihmisen kirjoittama juttu. Se julkaistiin mediassa, joka on sitoutunut hyvään journalistiseen tapaan. Toivoa ei ole. Tulevaisuus on peruttu. Me kuolemme kaikki, murskaudumme kuin ötökät tuulilasiin.”
Kuiskaus voi kuulemma olla huuto, joten kuunnelkaa kun kuiskaan aivan hiljaa: Lopettakaa! Lopettakaa hyvät ihmiset! Kuvitteletteko, että tämä maailmanlopun mongerrus koituu jollakin tavalla maailman hyödyksi? Ovatko epätoivo, paniikki ja voimattomuus teistä tavoiteltavia asioita? Uskotteko ihmisten tekevän parempia päätöksiä kun heidät on työnnetty viimeiselle jyrkänteelle?
Sanonpa suoraan: Minulle nämä maailmanlopun mongertajat eivät ole paljon kummempia kuin kadunkulmassa melskaava hullu, joka tarjoaa pelastusta, koska apokalypsi nyt!
Ei, en yritä vaientaa keskustelua. Koetan aloittaa sitä, sillä omalta tiedetoimittajan näköalapaikaltani en näe mitään maailmanloppuja. Sen sijaan näen monia kovin monimutkaisia kysymyksiä ja ongelmia, ja valtavan määrän näkökulmia ja lähestymistapoja niiden ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi.
Valitettavasti jostakin syystä median käsittelyssä nämä ongelmat saavat helposti pelottelun muodon – eivätkä tutkijat ole aina syyttömiä.
Fundamentalistit haluavat grandiooseja ratkaisuja: Maailma sellaisena kuin me sen haluamme tai sitten ei maailmaa ollenkaan.
Sallikaa minun nostaa esimerkiksi lokakuinen uutinen hyönteisten joukkokadosta. Sen mukaan 70 prosenttia Saksan luonnonsuojelualueiden lentävistä hyönteisistä oli kadonnut noin 30 vuodessa. Median käsittelyssä se oli ”hälyttävä varoitusmerkki”, ”poikkeuksellisen huolestuttavaa" ja "ekologinen maailmanloppu".
Kaikki hyönteistutkijat eivät olleet vaikuttuneita. Tutkimus jätti paljon toivomisen varaa.
Tutkimuksessa ei seurattu hyönteispopulaatioita, vaan biomassaa. Näin esimerkiksi sudenkorentojen ja kimalaisten vähentyminen yksin olisi voinut selittää tuloksia. Vaikka tutkimusta siteerattin 27-vuotisena, yli puolessa keräyspisteistä aineistoa oli vain yhdeltä vuodelta. Muissa seurantatutkimuksissa ei ole saatu vastaavia tuloksia: niissä osa hyönteisistä on vähentynyt, osa ei. Joissakin jutuissa saksalaistutkimuksen tulokset yhdistettiin keskusteluun pölyttäjähyönteisten vähenemisestä, vaikka tällaista yhteyttä ei tutkimuksen perusteella voi vetää.
On varmasti totta, että hyönteiset ovat paikoin ahtaalla. Olennainen kysymys on: Jos tunnistamme ahdingon syyt ja voimme puuttua niihin, eivätkö hyönteiset tule takaisin? Tietenkin tulevat, ja nopeasti tulevatkin. Me voimme tehdä sen.
Mistä siis tämä pelonlietsonta?
Maailmanloppu tietenkin on ihmiskunnan ikuinen pakkomielle. Olemme ainoa laji, joka voi kuvitella oman loppunsa, sivilisaation lopun ja tunnetun kaikkeuden lopun, ja sen hinta on sisäinen levottomuus ja tunne elämän hauraudesta.
Maailmanloput ovat kuviteltuja, haluammeko taistella kuviteltua uhkaa vastaan?
Kun maailma on myllerryksessä – kuten nyt – ajatus maailmanlopusta saa aina uutta painoa. Optimistit odottavat utopiaa, joka pelastaa meidät apokalypsilta. Pessimisteissä taas herää toivo siitä, että maailma todella raunioituu kauhistuttavaksi dystopiaksi, kuten he ovat aina ennustaneet.
Kun ihmiset kokevat olevansa osa vääjäämätöntä historiallista heiluriliikettä, kaikki puheet kompromisseista, pienistä askelista eteenpäin tai asioista, jotka ovat konkreettisesti muuttuneet kuulostavat niin tylsältä, että fundamentalistit sulkevat korvansa. He haluavat grandiooseja ratkaisuja: Maailma sellaisena kuin me sen haluamme tai sitten ei maailmaa ollenkaan.
Miten sitten säilyttää mielenrauhansa keskellä tätä maapallon terminaalivaiheen jatkuvaa uutisointia? En osaa vastata muuta kuin että meidän on lopetettava tämä.
Maailmanloput ovat kuviteltuja, haluammeko taistella kuviteltua uhkaa vastaan?
Sen lähes toiveikas manaus ei palvele maailmaa, joka kaipaa tekoja ja konkreettisia ratkaisuja. Se ei auta ymmärtämään ongelmia, eikä selittämään niiden monimutkaisia syitä ja seurauksia sille yleisölle, joka seuraa maailman kuviteltua kuolemaa sydän pamppaillen.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.