Ehdotan että pysäytämme historian viideksi minuutiksi kerrataksemme jo tapahtunutta. Kuten: äkkiä Suomi ei ole enää puolueeton maa.
Ajoin tytärtäni juna-asemalle kun autoradion uutiset kertoivat Turkin parlamentin hyväksyneen Suomen Nato-jäsenyyden. Totesin ääneen:
”Tää on historiallinen hetki. Niin kauan kuin mä olen elänyt, Suomi on ollut puolueeton maa. Ja mun isä on elänyt. Ja isoisä. Mutta nyt ei enää ole.”
Takapenkki vastasi hiljaisuudella, jonka tulkitsin tyydyttävän pohdiskelevaksi.
Olen viettänyt viime vuodet kirjoittaen Suomen vaaran vuosiin sijoittuvia kirjoja ja lukenut niitä varten sivukaupalla muun muassa neuvottelupöytäkirjoja 1930- ja 1940-luvuilta. Niissä J.K. Paasikivi ja kumppanit jankkaavat yhä uudestaan ja uudestaan Neuvostoliiton johtajille Molotoville ja Stalinille, kuinka Suomi on puolueeton ja ystävällinen maa, eikä Venäjää kohtaa mikään uhka sen maaperältä.
Opin ymmärtämään, että koko YYA-Suomi omaan lapsuuteeni asti oli jatkoa vuoden 1945 Suomelle, jossa Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio piti maassa käytännössä ylintä valtaa.
Tätä Suomea kiteyttävät kaikki ne valokuvat, joissa Paasikivi ja Kekkonen naureskelevat yhdessä Neuvostoliiton ja Venäjän johtoportaan kanssa Ždanovista ja Hruštšovista aina Putiniin asti. Milloin ollaan sisätiloissa viinilasi kädessä naureskelemassa, milloin hymyillään leveästi karvalakit päässä, milloin suoristellaan äidillisesti ystävän solmiota…
Se oli Etyk-kokousten ja Martti Ahtisaaren rauhanneuvottelujen sovitteleva, rauhaisa Suomi, pohjolan oma sveitsi. Ja se kertoi Venäjälle iloisin kasvoin, että Suomi on harmiton ja puolueeton, hauska pieni tsuhnien maa.
Se oli reaalipoliittinen strategia, jota kutsuttiin suomettumiseksi. Se ei loppunut Neuvostoliiton hajoamiseen. Se loppui Ukrainan sotaan 2022. Putinin hyökkäys lopetti sen – Putinin hyökkäys sekä Ukrainan puolustus, sillä jos Ukraina olisi vallattu nopeasti, tilanne olisi nyt toinen.
Sodan alettua presidentti Sauli Niinistö totesi ikimuistoisesti, että naamiot on nyt riisuttu. Ehkä Niinistö tarkoitti vain Putinin naamiota, mutta kyllä samalla riisuttiin myös YYA-naamio Suomi-neidon kasvoilta.
Niinistö lensi Washingtoniin Bidenia tapaamaan ja teki omakätisesti lopun Suomen liittoutumattomuudesta. Voi kuinka olisi kiinnostanut kuulla Paasikiven ja Kekkosen kommentit! Mutta tiedän että Molotov ei olisi yllättynyt. Kun suurvallat sotivat, pieni maa hakee turvaa suurista, ja Suomi on ennenkin hakenut sen lännestä.
Kuulostaa hölmöltä, mutta jännän vetovoimaa ei kannata aliarvioida.
Ihmiset tykkäävät jännittävistä asioista. Kun ympärillä on jännittävyyttä, sitä tuntee olevansa vähän niin kuin enemmän elossa. Uusi Nato-Suomi tarjoaa ehkä turvaa, mutta ennen kaikkea jännittävyyttä. Ajatus amerikkalaisista sotakoneista ja nyt avoimesti yhteisistä sotaharjoituksista on, niin, jännittävä. Kuulostaa hölmöltä, mutta jännän vetovoimaa ei kannata aliarvioida.
Miltä mahtaa jännittävä länsiliittoutunut Suomi näyttää ilman perinteikästä puolueettomuuden naamiotaan?
Miten Suomi suhtautuu maantieteeseensä, joka ei ole muuttunut eikä voikaan muuttua? Miten se suhtautuu venäläisiin ihmisiin ja venäläiseen kulttuuriin? Nouseeko maassa jopa suursuomalaista uhoa 80 vuoden takaa, kun selän takana on taas voimakasta läntistä rautaa?
Hötkyilemättömyys on pienen maan kansallinen voimavara.
Voimakkaat ihmiset osaavat kunnioittaa voimaa, koska he ymmärtävät voiman voiman. Heikot taas eivät ymmärrä, miten voimakasta voima on, joten he haukkuvat sitä. Jos heikko sitten saa voimaa, hänestä saattaa tulla nousukas, joka pröystäilee uusilla lihaksillaan ja halveksuu heikkoja – unohtaen kiusallisen nopeasti olleensa vielä äsken viisikymmentäkiloinen kynäniska itsekin.
(Sama pätee rahaan. Ja jujutsutaitoihin. Ja gastronomiaan, seksiin ja niin edelleen.)
Miten mahtavat suomalaiset käyttäytyä uuden voimansa tunnossa? Aika näyttää, mutta olen optimistinen. Niin Paasikivi kuin Molotovkin pitivät Suomea poliittisesti naiivina kansana, mutta sentään se on aina ollut sitä enimmäkseen maltillisesti. Hötkyilemättömyys on pienen maan kansallinen voimavara.
Tämä kirjoitus ei ollut Nato- tai Venäjä-vastainen sen enempää kuin -myönteinenkään. Välillä on vain hyvä nousta hetkeksi historian koskiveneestä rannalle tarkastamaan tilanne.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, jonka isoisä ei olisi koskaan tavannut mummia, ellei hän olisi joutunut evakkoon kodistaan Pälkjärveltä luovutetusta Karjalasta.
Kolumnista voi keskustella 12.4. kello 23.00 saakka.