Käytin merkittävän osan kesälomaani riitaisan hallituspolitiikan seuraamiseen. Suomen poliittinen ilmapiiri on jakautunut, mutta yksi asia näyttää samalla yhdistävän meitä yhä enemmän: tunne siitä, että jokin minulle tärkeä asia on perustavanlaatuisella tavalla uhattuna.
Se ei lupaa hyvää poliittisesti, koska pelko politiikan vallitsevana tunteena johtaa helposti äärimmäisyyksiin, kyyniseen apatiaan tai vaaralliseen ääriliikehdintään. Juuri nyt moni politiikan kehityskulku tuottaa syvää vaaran tunnetta.
Maapallon lämpeneminen ja ympäristön tuhoutuminen synnyttävät huolta, joka vain vahvistuu, kun ympärillä näkyy yhä enemmän vaaran merkkejä: paahtavia helle-ennätyksiä, valtavan laajoja metsäpaloja ja rajuja tulvia.
Venäjän autoritaarisen hallinnon hyökkäyssota Ukrainaan, hintojen nousu, työmarkkinoiden nopea murros, koronapandemiaa seurannut lintuinfluenssa sekä hyvinvointivaltion rahoituspohjan rapautuminen luovat niin ikään synkkiä uhkakuvia kansalaisille.
Ministereiden aiemmat rasistiset kirjoitukset ja hallituksen vaatimaton suhtautuminen niihin vahvistavat nekin uhan ja turvattomuuden tunnetta – erityisesti niissä kansalaisissa, jotka joutuvat kohtaamaan rasismia. Suomi voi alkaa näyttää vieraalta monen kansalaisen silmissä, kun yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta tunnettu kotimaa profiloituu jopa kansainvälisesti rasistisen ja syrjivän puheen kautta.
Ja samaan aikaan osalle kansalaisista maahanmuutto ja väestönmuutokset tuntuvat uhkaavilta ilmiöiltä, jotka muokkaavat totuttua kuvaa Suomesta. Nopeasti rakentuvat yhteiskunnalliset normit ja puhetavat synnyttävät myös kokemuksen ”jään kehityksen jalkoihin”. Intoilu digitalisoituvasta yhteiskunnasta tuntuu sekin monesta pikemminkin uhalta.
Poliittiset tunteet ovat kiihtyvässä liikkeessä. Tiivistyvä tunne uhattuna olemisesta on sytykettä konflikteille.
Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa kuvaa yhteiskuntamme jatkuvaa kiihtymistä. Se näkyy niin teknologian kehityksessä kuin elämänrytmissä ja sosiaalisissa muutoksissa. Myös poliittiset tunteet ovat kiihtyvässä liikkeessä. Yhä tiivistyvä tunne uhattuna olemisesta on sytykettä syvemmille konflikteille.
Nyt politiikan syksyn kynnyksellä olennainen kysymys on, miten hallitus suhtautuu laajasti jaettuun uhan tunteeseen yhteiskunnassa. Poliitikot voivat vähentää sitä riskiä, että tunne kanavoituu poliittiseksi apatiaksi tai ääriliikehdinnäksi. Riskin pienentämiseen tarvitaan uskottavia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin ja myös toiveikkaita tulevaisuuskuvia.
Huolta voi pyrkiä kanavoimaan sellaiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen, joka vahvistaa demokratiaa ja kansalaisten osallisuutta. Järjestötoiminta ja kansalaisyhteiskunnan verkostot rakentavat luottamusta ja ehkäisevät riskiä, että kansalaiset alkaisivat suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti.
Poliitikot saattavat pyrkiä vahvistamaan kansalaisten pelkoja hyötyäkseen turvattomuuden kokemuksesta.
Mutta myös synkempi vaihtoehto on mahdollinen.
Poliitikot saattavat pyrkiä vahvistamaan kansalaisten pelkoja hyötyäkseen turvattomuuden kokemuksesta. Uhkakuviin perustuva retoriikka on tehokas keino mobilisoida kannattajia omalle puolueelleen, vaikka perusteeton uhkien maalailu on vaarallista.
Pahimmillaan se lisää poliittisen väkivallan riskiä, kun kansalaiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä nujertaakseen ympärillään havaitsemiaan uhkia. Saimme tästä näytteen, kun Donald Trumpin kannattajat rynnäköivät Yhdysvaltojen kongressiin runsaat kaksi vuotta sitten.
Jos tunne uhasta alkaa paikallistua yhteiskunnallisten ilmiöiden sijaan toisiin ihmisiin, olemme tuhon tiellä.
Yhteiskunnassa pitää pystyä puntaroimaan eri uhkakuvien laadullisia eroja. Jos yksi pelkää ilmastonmuutosta ja toinen maahanmuuttoa, kyse ei ole kahdesta toisiinsa rinnastettavasta uhkakuvasta. Poliitikoilla on valtaa rakentaa yhteiskunnallisista ilmiöistä uhkakuvia, mutta myös vastuu kytkeä ne tutkittuun tietoon ja perusteltuun kontekstiin.
Jos tunne uhasta paikallistuu toisiin ihmisiin, olemme tuhon tiellä.
Hallituksella on syksyllä ratkaistavanaan iso ongelma: miten hallitus voi toimia, jos osa hallituspuolueiden edustajista näkee toisensa ensisijaisesti uhkana omille tavoitteille ja arvoilleen?
Jos uhkakuvat tarkentavat katseen toiseen hallituspuolueeseen, kestävien ratkaisujen ja toivon etsiminen on mahdotonta.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä politiikan tutkija, joka seuraa huolestuneena pelkkiin uhkakuviin perustuvan poliittisen retoriikan yleistymistä.
Voit keskustella kolumnista 30.8. kello 23.00 asti.