Yleisurheilun EM-kisat Roomassa 1974 olivat Suomelle menestyssampo, jonka kaltaista yksikään seppä Ilmarinen ei enää ikinä pääse takomaan. Menestysodotukset kohti Montrealin olympiakisoja nousivat korkealle myös naisten kestävyysjuoksussa, sillä nuori Nina Holmen pesi 3000 metrillä koko Euroopan kärkikaartin – joka tuolloin oli koko lailla maailmankin eliitti.
Vilkaisu olympiakisojen kilpailuohjelmaan valoi kuitenkin öljyä laineille. Kansainvälisen olympiakomitean herrakerho katsoi, ettei naisilla sovi Montrealissa 1976 juoksuttaa 1500:aa metriä pidempää matkaa. Holmen sijoittui sen finaalissa Montrealissa 9:nneksi. Ylipäätään edes 1500 metriä oli tullut kisoihin vasta 1972 Münchenissä; vielä Moskovassa 1980 se oli naisten pisin juoksumatka.
Vuoden 1928 traumat
Urheilumuseo Tahdon urheiluhistorioitsija Matti Hintikka kertoo syyksi olympiaherrojen traumat vuoden 1928 kisoista Amsterdamissa. Naisille suotu 800 metrin matka uuvutti osan osallistujista niin epäesteettiseen kuosiin, että puoli mailiakin katsottiin parhaaksi laittaa kokeilun jälkeen naftaliiniin 32 vuodeksi:
– Väsynyt, kärsivän näköinen nainen ahdisti silloisesta miesnäkökulmasta. Esimerkiksi Helsingin olympiakisoissa 1952 naisten pisin matka oli 200 metriä.
Tällaiset asiat tulivat tietenkin mieleen, kun Etiopian Tigist Assefa, 29, toissa sunnuntaina siirsi naisten maratonjuoksun Berliinissä täysin uuteen epookkiin yhdellä koko urheiluvuoden häkellyttävimmistä suorituksista. Edellisestä ME:stä yli kaksi minuuttia leikannutta aikaa 2.11.53 kuvaa, että miesmaratoonari juoksi ensimmäisen kerran kovempaa 1967.
Jos ajan pilkkoo ylempänä mainitun 3000 metrin ajoiksi, jokainen tämänmittainen pätkä meni ajassa 9.19. Päättyneellä kaudella kaksi suomalaisnaista juoksi kovempaa.
Kauan sitten edesmenneet olympiaherrat kääntyvät haudoissaan.
Tiede tiennyt jo kauan
Jyväskylän kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen testaajatohtorin Esa Hynysen mukaan fysiologiaa tutkineet tiedemiehet olisivat jo 1960-luvulla osanneet kertoa sovinistiselle urheilumaailmalle, että maraton on naisille mitä soveliain matka.
Naisten luontaisten rasvavarantojen ja keveyden takia suorituskyvyn erot kapenevat, mitä ajallisesti pidemmästä ja energiataloudellisuutta vaativammasta suorituksesta on kyse. Urheilumaailma vastasi tieteelle Bostonin maratonilla 1967. Kilpailunjohtaja kävi kiinni naisilta kiellettyyn kilpailuun salaa livahtaneeseen Kathrine Switzeriin, joka onnistui juoksemaan maaliin.
Naisten yleisurheilussa hypättiin tavallaan pitkien ratamatkojen yli, kun Amerikasta 1970-luvun lopulla alkanut, naistenkin, maratonbuumi toi urheilumuodolle aivan uusia ansaintaloogisia mahdollisuuksia. Arvokisaohjelmaan naisten maraton liittyi 1980-luvun alussa, ja alkuaikojen suurpioneereihin kuului norjalainen Ingrid Kristiansen, 67. Myös ratamatkoilla loistomenestyneen MM-tason hiihtäjän 1985 juoksema ME 2.21.06 kesti peräti 13 vuotta.
Seitsemän kertaa pienempi
Kristiansen muisteli Yle Urheilulle, miten hänen sukupolvensa kamppaili starttirahoja ja ME-bonuksia miesten tasolle.
– Alkuaikoina saatoin saada seitsemän kertaa pienempiä palkkioita kuin sarjansa voittanut mies. Se oli epäreilua, mutta asiat paranivat.
Assefan ME-aikaa on selitetty myös niin sanotuilla vieteritossuilla. Esa Hynysen mukaan niillä on huippuvauhdeissa osansa, kun askelkontakti on hyvin nopea ja tossuun varastoituva energia paiskaa juoksijaa optimaaliseen suuntaan.
Kristiansen taas myöntää seuranneensa Asseban noin neljän minuutin henkilökohtaista ennätysparannusta myös skeptikkolasit päässään. Hän ei lähtökohtaisesti ole aivan vakuuttunut itäisen Afrikan antidopingpyydysten silmäkoosta.
– Yleisesti on vaikea uskoa, että tuolla tasolla syntyy neljän minuutin ennätysparannus tossujen avulla, norjalaislegenda sanoo.
Pekka Holopainen
Kirjoittaja on porilaislähtöinen kolumnisti ja ainoa urheilutoimittaja, joka on valittu Vuoden journalistiksi Suomessa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 3.10. klo 23 asti. Kommentointiin vaaditaan Yle Tunnus.