Mitä yhteistä on Suomi ensin -mielenosoituksella ja Akseli Gallen-Kallelan maalauksilla? Ne ovat molemmat 1800-luvulla syntyneen kansallisuusaatteen perillisiä.
Tuolloin kehkeytyi Euroopassa ajatus, että maailman väestö jakautuu keskenään erilaisiin kansoihin. Niistä kullakin tuli olla oma maa, kansallisvaltio, jossa vallitsi kansalle ominainen yhteinen kulttuuri.
Kansallisvaltioiden synty vakiinnutti uskoa ihmisryhmien välisiin, perustavanlaatuisiin eroihin. Äärimuodossaan nationalismi on legitimoinut uskoa hierarkioihin, jotka historian synkimpinä hetkinä ovat johtaneet jopa kansanmurhiin.
Siksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa havaittiin tarpeelliseksi solmia kansallisvaltioiden välillä sopimuksia ihmisoikeuksista. Ajatus universaaleista ihmisoikeuksista juontaa länsimaisen valistusajan filosofiaan, jossa pohdittiin, kuuluuko ihmisille niin sanottuja luonnonoikeuksia.
Ihmisoikeussopimuksiin sisältyy yhteinen ajatus, että ne koskevat yhtä lailla kaikkia.
Luonnonoikeusajattelussa ihmisillä on luonnostaan tiettyjä oikeuksia, jotka eivät ole riippuvaisia sopimuksista. Vastakkaisen ajattelutavan mukaan ihmisoikeudet eivät ole olemassa itsestään. Ne ovat ihmisten keksimiä, ja niitä voidaan myös muuttaa, jos riittävän moni on muutoksen kannalla.
Koulukuntaeroista huolimatta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sisältyy silti yhteinen ajatus, että ne koskevat yhtä lailla kaikkia ihmisiä. Ihmisoikeudet perustuvat ajatukselle jaetusta ihmisyydestä ja yksilön ihmisarvoisesta kohtelusta kansalaisuudesta riippumatta.
Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä, missä määrin kansalaisuus vaikuttaa siihen, kuinka arvioimme yksilön suhdetta muihin ihmisiin. Yli vuosi on väitelty, ovatko venäläiset kollektiivisesti vastuussa Venäjän hallinnon ja armeijan toiminnasta Ukrainassa. Tänä syksynä juutalaisia – kansalaisuuteen katsomatta – taas on syyllistetty Israelin gazalaisiin siviileihin kohdistamista iskuista.
Venäläisten rasistinen nimittely on yleistynyt, ja eri puolilla maailmaa asuviin juutalaisiin on kohdistunut sodan vuoksi vihapuhetta, häirintää ja väkivallan uhkaa. Yksilöiden sijaan ihmisiin suhtaudutaankin kansa- tai uskontokuntansa kasvottomina edustajina, joiden omilla teoilla ja mielipiteillä ei ole painoarvoa.
Myös siitä on väännetty kättä, pitäisikö valtioilla olla velvollisuus kantaa huolta muista kuin omista kansalaisistaan. Ukrainalaisten hädän herättämä suomalaisia yhdistänyt auttamishalu paljasti, miten paljon etninen tausta vaikuttaa siihen, kuinka tärkeänä pidämme toisen auttamista.
Yksilöiden sijaan ihmisiin suhtaudutaankin kansa- tai uskontokuntansa kasvottomina edustajina.
Marraskuussa Venäjän hybridioperaatio Suomen itärajalla käynnisti sen sijaan nopeasti keskustelun, kumpi on ensisijainen – yleismaailmalliset ihmisoikeudet vaiko valtion sisäinen turvallisuus.
Tässä keskustelussa maahan pyrkivät ihmiset leimautuivat myös kansalliseksi turvallisuusuhaksi, vaikka ei ole kovin selvää, millä tavalla he Suomen turvallisuutta uhkasivat. Jos maahan tulijat olisivat Lähi-idän tai Afrikan sijaan olleet kotoisin jostakin länsimaasta, olisimmeko silloin pohtineet, pitääkö heidät jättää pakkaseen jäätymään?
Onko valtion sisäinen solidaarisuus tärkeämpää kuin ihmiskunnan keskinäinen solidaarisuus?
On huolestuttavaa, kuinka helposti ryhdyimme keskusteluun siitä, että kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien velvoittavuutta pitäisi höllentää. Varsinkin, kun sen keskustelun ääripäässä odottaa hyytävä ongelma: voimmeko jättää hengenvaarassa olevan ihmisen kuolemaan, vaikka hänelle voitaisiin kohtuu helposti tarjota suojaa?
Ja sekin on minusta huolestuttavaa, että näin vaikea pohdinta käydään ilmapiirissä, jossa asenteet maahanmuuttoa kohtaan olivat koventuneet jo ennen rajan ongelmia. Jopa nykyinen sisäministeri joutui ennen vaaleja selittelemään kirjoitustaan: ”Meidän ei pidä olla niin sinisilmäisiä, että pian emme ole sinisilmäisiä.”
Nykypolitiikan, ehkä koko ihmiskunnan, suuria kysymyksiä on dilemma, onko valtion sisäinen solidaarisuus tärkeämpää kuin ihmiskunnan keskinäinen solidaarisuus?
Vastaus tarvitaan pian. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrä tulee tuskin vähenemään. Ilmastonmuutoksen edetessä joudumme päättämään, olemmeko valmiit jakamaan omaa hyvinvointiamme myös niille, jotka menettävät muutoin kaiken.
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja kieltäytyy kantamasta vastuuta Suomen hallituksen teoista, vaikka onkin Suomen kansalainen.