Yksi viime vuosien eniten toistetuista uhkakuvista on yhteiskunnallisen polarisaation eli kahtiajaon syventyminen. Analyysien mukaan elämme kahtiajaon aikakautta, oli kyse sitten ruokavaliosta tai vaikkapa äänestämisestä Eurovision laulukilpailussa.
Olen itsekin huolissani kansallisen yhtenäisyyden rapautumisesta, mutta polarisaatiopuheessa minua häiritsee, että ilmiöstä puhutaan historiallisessa tyhjiössä.
Ei ole nimittäin kauan siitä, kun Suomi oli todella syvästi kahtiajakautunut maa. Se tuntuu usein unohtuvan, kun 2000-luvun yhteiskuntaa päivitellään. Jos nyt oikeasti elämme polarisaation aikakautta, niin siinä tapauksessa meillä oli vain hyvin lyhyt polarisaatiosta vapaa aikakausi ennen nykyhetkeä.
Kahtiajakautumisesta puhutaan historiallisessa tyhjiössä.
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Suomi säilyi demokratiana, mutta maan poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen elämä jakaantui tiukasti työväen ja porvareiden leireihin. Työväki ja porvaristo urheilivat eri urheiluseuroissa, kävivät eri kaupoissa, lukivat eri lehtiä, kokoontuivat eri rakennuksissa ja kävivät eri pankeissa.
Jos lapsi halusi harrastaa vastapuolen urheiluseurassa, se piti tehdä jopa salaa vanhemmilta. Näyttäytyminen väärän puolen ruokakaupassa oli monelle täysin mahdoton ajatus.
Kotiin tilattiin oman puolueen lehti. Näin tiedonvälityskin tuki kahtiajaon juurtumista yhteiskuntaan. Tieto oli poliittisesti värittynyttä ja edusti oman viiteryhmän tulkintaa todellisuudesta. Elettiin siis kuplassa, vaikka sosiaalista mediaa ei ollut vielä edes keksitty.
Mielipiteiden kahtiajako näkyi jopa rakennuskannassa.
Edes raha ei ollut polarisaation ulkopuolella. Työväenliikkeen pääomaa nimitettiin punapääomaksi.
Kahtiajako näkyi myös rakennuskannassa: työväenyhdistyksille rakennettiin työväentalot, kun taas muu yhdistystoiminta jatkui seurantaloissa. Maan pääkaupungin poliittinen maantiede symboloi samaa jakoa: työväen edustajat keskittyivät Hakaniemeen, porvarien edustajat taas Etelärantaan. Leirit erottava Helsingin Pitkäsilta oli luokkajaon konkreettinen symboli läpi 1900-luvun.
Kun Suomen kerrotaan nyt elävän polarisaation aikakautta, pyrin suhteuttamaan sitä lähihistoriaamme. Enää polarisaatiolla ei viitata pelkästään luokkajakoon, vaikka Suomi on edelleen myös luokkayhteiskunta. Nyt polarisaatiosta puhutaan pikemminkin yksittäisten kysymysten kautta.
On lihansyöjät ja kasvissyöjät, autoilijat ja pyöräilijät, sukupuolineutraaleja vessoja vastustavat ja niitä puolustavat tai aborttioikeuden puolustajat ja vastustajat. Jopa se, juoko lehmänmaitoa vai kauramaitoa, symboloi kuulemma yhteiskunnallista kahtiajakoa.
Mutta jos historiaa ja nykyisyyttä suhteuttaa toisiinsa, nykyisyys näyttää oikeastaan aika seesteiseltä. Emme ole ainakaan vielä ryhtyneet rakentamaan sellaisia jakoja, joissa lehmänmaitoa juoville tai rasismia vastustaville olisi omat kaupat, urheiluseurat, rakennukset ja pankit. Kasvissyöjien pääoma ei ole ”viherpääomaa”, eivätkä aborttioikeuden vastustajat kieltäydy menemästä aborttioikeutta kannattavien kauppaan.
Nyt polarisaatiosta puhutaan yksittäisten kysymysten kautta: on lihansyöjät ja kasvissyöjät, autoilijat ja pyöräilijät...
Myös tutkimusten mukaan Suomessa on havaittavissa vain vähän polarisaatiota eli poliittisten mielipiteiden kahtiajakoa. Affektiivinen polarisaatio eli se, että suhtautuu lähtökohtaisen kielteisesti vastapuoleen, on kansainvälisesti vertailtuna hyvin matalaa.
Sosiaalisen median kuplassa suomalainen yhteiskunta voi vaikuttaa hyvin riitaiselta, mutta sosiaalinen media tarjoaa vain kapean ja vinoutuneen kurkistusikkunan yhteiskunnan todellisuuteen. Jos viettää aikaa verkon ulkopuolella, monet repivistä kiistoista tuntuvat katoavan ympäriltä.
Kaipaan polarisaatiopuheen rinnalle historiallista analyysia. Näkemystä siitä, miten nykyiset vastakkaisasettelut asettuvat pidempään kulttuuriseen jatkumoon. Varsinkin nyt, kun politiikan äärilaidoilla on alettu taas toistella kommunismisyytöksiä eikä lahtariretoriikasta päästy ikinä täysin eroon.
Tällainen syvän kahtiajaon retoriikka on nykyään harvinaista, mutta polarisoitumisen kannalta paljon realistisempi riski kuin kauramaito. Historiallisessa muistissamme on vuosikymmenten vankka kokemus syvästä luokkajaosta, ja se voidaan valjastaa uudelleen aseeksi, jolla ihmiset erotetaan toisistaan.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa työskentelevä tutkija, jonka mielestä poliittisen historian taju on kansalaistaito.