Jokainen meistä tuntee jonkun, jonka isä ei ole ollut syystä tai toisesta läsnä. Vanhemman läsnäolon puute satuttaa pientä lasta niin syvältä, että monet käsittelevät hylätyksi tulemisen tunteitaan pitkälle aikuisuuteen. Toiset eivät pääse hylkäämisen tunteesta irti milloinkaan.
Kun katson, miten ystäväni ja läheiseni toteuttavat isyyttään, uskon, että nykyaikaiset isät ovat tekemässä asioita toisin.
Lapsen näkökulmaa ei voi liikaa korostaa, mutta on tärkeää muistaa, että läheisen suhteen puute on taatusti satuttanut montaa isääkin. Asia kalvaa viimeistään silloin, kun työelämä on takana, ja aikaa jää oman elämän rajallisuuden käsittelylle.
Saattohoitaja Bronnie Ware kertaa ajatuksia herättävissä muistelmassaan, Viisi viimeistä toivetta, kuolevien potilaidensa suurimpia katumuksen aiheita. Kaksi näistä toiveista osuu erityisesti poissaolleiden isien sydämiin: Kunpa olisin tehnyt vähemmän töitä. Olisinpa osannut ilmaista tunteitani läheisille paremmin.
Sodan jälkeisten sukupolvien isät olivat luonnollisesti aikakautensa luomuksia, kuten me muutkin. Heille tarjolla olleisiin isyyden malleihin eivät hellyys, herkkyys tai läheisyys juurikaan kuuluneet.
Sotien jälkeenkin miehen rooli typistyi turhan usein perheen elättäjäksi, itsenäiseksi selviytyjäksi ja kurinpitäjäksi.
Vaikkeivat muiden tekemiset omaa poissaoloa selitäkään, on selvää että yhteiskunnan tarjoamien roolien ikeestä on monesti vaikea pyristellä omin avuin irti.
Lasten kokema rakastavan isän kaipuu on yhtä aitoa, kuin monen isän kokema katumus siitä, ettei uskaltanut elää elämäänsä niin kuin olisi halunnut.
Onneksi ajat ovat muuttuneet paremmiksi, ja yhä useampi isä löytää tiensä perhevapaapäivien luo.
Kun katson, miten ystäväni ja läheiseni toteuttavat isyyttään, uskon, että nykyaikaiset isät ovat tekemässä asioita toisin. Nämä lapsiaan halailevat, ikävöivät ja avoimesti rakastavat isät tulevat murtamaan tuppisuisen tunteettomuuden kehän.
Nyt kun vielä heidän omat isänsä löytäisivät puhelimen soittaakseen tai viestitelläkseen oma-aloitteisesti muulloinkin kuin syntymäpäivinä.
Rakastamisen ääneen sanominen on kaksivuotiaallemme yhtä normaalia kuin vaatteiden pukeminen.
Asun perheeni kanssa Yhdysvalloissa, missä kolme poikaani todistavat omia harjoituksiani isänä. Rakastamisen ääneen sanominen on täällä jo kaksivuotiaallemme yhtä normaalia kuin vaatteiden pukeminen.
Iän karttuessa tunteet tuntuvat aukeavan ääneen aina vain helpommin, eikä nelivuotias nestorimme epäröi hetkeäkään huutaa rakastavansa minua, olimme sitten sohvalla, kaupan kassalla tai keskellä kiireistä leikkipuistoa. Tätä varsin amerikkalaista piirrettä en vaihtaisi lapsistani pois, vaikka muuten toivonkin heidän pitävän kiinni suomalaisuudestaan.
Tunnollisimmatkaan suomalaiset tai yhdysvaltalaiset isät eivät aina pysty olemaan läsnä. Työn vaatimukset määrittävät yhä pitkälti sen, miten paljon aikaa saamme lastemme kanssa viettää.
Aidosti läsnä ja virkeänä vietetyt tunnit lasten kanssa ovat usein vähissä.
Täyspäiväiseksi vanhemmaksi heittäytyminen ei ole monen perheessä mahdollista ainakaan molempien vanhempien osalta. Usein päätös siitä, kuka lasten kanssa viettää enemmän aikaa syntyy palkkakuitteja vertaillen. Nämä laskutoimitukset harvoin kallistuvat isän kotiin jäämisen puolelle.
Työssä käyvä isä menettää paljon sellaista, mitä ei saa takaisin edes rahalla. Pienten lasten perusarjesta hän ehtii osallistua ehkä varhaisten aamujen valmistautumisrumbaan, työpäivän jälkeisen ruokailuun, pesuihin ja iltasatuihin. Näistä hetkistä, sekä toimintaa täyteen tupatuista viikonlopuista, pitäisi rakentaa lastan loppuelämän kantava isäsuhde. Aidosti läsnä ja virkeänä vietetyt tunnit lasten kanssa ovat usein vähissä. Katumusta lienee tarjolla vielä meidänkin sukupolvelle.
Näin isänpäivän kynnyksellä haluan muistaa myös vasten toiveitaan lapsettomaksi jääneitä miehiä. On kertakaikkisen upeaa, että olemme yhteiskuntana kypsyneet tarpeeksi ottaakseen myös heidän tarinansa huomioon.
Isyys on vain pienen hetken tarjolla oleva lahja, johon liian harva pääsee osalliseksi.
Tämä ajatus saa minut jaksamaan silloin, kun unettomat yöt ja pitkien päivien paino polttavat harteita.
Toivon, että sen muistavat myös kaikki isyyteen mukaan hyppäämistä empivät. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää jo vuosia ennen kuin saimme lapsia, että mikään ei ole yhtä merkityksellistä kuin rakkaus omaan lapseen.
Siitä rakkaudesta on myös meidän isien hyvä pitää kaksin käsin kiinni.
Alexander Puutio
Kirjoittaja on liikejohdon konsultti ja päivätyönsä ohella opetusalan sekatyöläinen, joka vetää muun muassa talous- ja kehitystieteiden kursseja Harvardissa.