Tulin Suomeen adoptiolapsena Etiopiasta jouluaattona 2000. Olin yksivuotias. Minua noutivat kotiin tuleva isäni ja hänen isänsä.
Isoisäni tarinoi usein, miten isän ja pojan matka sujui. Etiopiassa vierähti muutama viikko. He vierailivat päivittäin sijaisperheessä, jossa asuin ja tutustuivat pikkuhiljaa minuun. Isoisäni muistelee, että olin aluksi jännittänyt heidän vierailuaan. Pidin sormia kasvojeni edessä ja kurkin sormien välistä varovasti kumpaakin.
Ensimmäinen valokuva isän kanssa on otettu matkan lopussa. Nukun hänen olkapäätään vasten Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa. Ilmeeni on levollinen. Olin alkanut luottaa tähän uuteen ihmiseen.
Siitä hetkestä alkoi myös yhteinen seikkailu. Siinä ovat kohdanneet kaksi ihmistä täysin erilaisista lähtökohdista. Kahdenkymmenen vuoden aikana tarina on saanut useita sävyjä. Joka sävy on tärkeä minulle – mutta ne ovat tärkeitä myös yhteiskunnallisesti.
Minä olen eri maata. Kuulun vähemmistöön. Olen rodullistettu, ruskea nuori nainen.
Rakas isäni, samalla myös paras ystäväni, on valkoinen cis-heteromies Pohjanmaalta. Se tarkoittaa, että isäni on henkilö, jonka muut ja hän itse tunnistavat kaikin tavoin mahdollisimman tavalliseksi suomalaiseksi: valkoinen, keski-ikäinen ja… niin no, mies.
Minä olen puolestani ihan eri maata. Kuulun vähemmistöön. Olen rodullistettu, ruskea nuori nainen. Kun tarkkailee nyky-yhteiskuntaa, voisi kuvitella, että isä ja minä olemme joka tavalla yhteiskunnallisen keskustelun eri laidoilla.
Emme ole.
Kun olin pieni tyttö, isäni opetteli tunteja laittamaan afrohiuksiani, jotta tuntisin itseni kauniiksi. Kun yläasteella opettaja vähätteli taitojani ja totesi, että “sinun kaltaisesi ihmiset eivät ole tavallisesti hyviä luonnontieteissä”, isä opiskeli niitä kanssani. Hän halusi auttaa, jotta varmasti saisin haluamani arvosanoja.
Isäni sanoi: ”Ihan yhtä suomalainen sä oot kun kaikki muutkin.”
Lukion jälkeen hain Lukiolaisten liiton puheenjohtajaksi. En sopinut muottiin ja sain siitä ikävää palautetta. Joku pohti, mitä ihmiset ajattelevat, jos minun kaltainen henkilö johtaisi suomalaisia lukiolaisia.
Itku tuli, mutta muistan, isäni sanat: ”Ihan yhtä suomalainen sä oot kun kaikki muutkin.” Kun heräsin uuteen päivään, tajusin, että hän oli yöllä taitellut valmiiksi satoja kampanjalehtisiäni, jotta varmasti pärjäisin. Kun minut valittiin, soitin ensimmäisenä isälle.
Jos nykyään 22-vuotiaana koen rasismia tai seksismiä, kerron siitä yleensä ensimmäisenä isälleni. Vuosien kuluessa pohjalainen valkoinen isäni, jota suomalaisemmaksi ihminen ei voi tulla, on toiminut suurenmoisena tukena lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on kohdannut kanssani vaikeudet ja käynyt rinnallani kamppailut, jotka muutoin eivät olisi olleet hänen kamppailujaan.
Lopulta kyse on siitä, että haluaa ymmärtää toisen ihmisen maailmaa.
Nyky-yhteiskunta näyttää usein siiloilta, joihin olemme jämähtäneet. Yhdestä siilosta ei juuri ole asiaa toiselle. Uskon, että jos kuuntelisimme toisiamme, kuten isäni on kuunnellut minua, emme eläisi niin eri leireissä.
Ja toisaalta – myös minä olen kuunnellut isääni. Lopulta kyse on siitä, että haluaa ymmärtää toisen ihmisen maailmaa. Isäni on näyttänyt minulle, että maailma ei parane huutamalla toisten päälle – se paranee kuuntelemalla.
Sunnuntaina on taas aikaa muistaa isiä.
Hyvää isänpäivää rakas iskä!
Adina Nivukoski
Kirjoittaja on 22-vuotias adoptiolapsi, joka uskoo, että meitä erottavia kuiluja kaventavat hänen isänsä kaltaiset ihmiset.
Voit keskustella kolumnista 12.11. klo 23.00 asti.