Joka neljäs alle 35-vuotias suomalainen mies uskoo, että nainen voi ansaita häneen kohdistuvan väkivallan esimerkiksi pukeutumisellaan tai käytöksellään. Näin kertoi marraskuun puolivälissä julkaistu kyselytutkimus, jonka tilasi Naisjärjestöt yhteistyössä Nytkis ry.
Tulos kertoo samasta ilmiöstä kuin eurooppalaiset vertailututkimukset, joiden mukaan Suomi on Euroopan unionin toiseksi väkivaltaisin maa naisille.
Kyselyn tuloksista keskusteltiin sosiaalisessa mediassa yllättyneissä ja järkyttyneissä tunnelmissa.
Tulosten syyksi esitettiin muun muassa poikien puutteellista tunnekasvatusta, nettifoorumien ja pornografian vaikutusta sekä myös kyselytutkimuksen tulkinnanvaraisuutta.
Minutkin valtasi epäuskoinen hämmennys. Olin kuvitellut, että kyllähän nuoret sukupolvet ovat ottaneet homman haltuun, tiedostaneet ongelmat ja tehneet niille jotain.
Mielikuvani edusti yleistä ajatusta, jonka mukaan kehitys on automaattista ja seuraava sukupolvi kuin itsestään edellistä parempi.
Niin ei tietenkään ole. Olinko itsekään tiedostanut ongelmia, saati tehnyt niille mitään?
Omassa lapsuudessani väkivallan uhka oli läsnä lähes joka koulupäivä ala-asteelta yhdeksännen luokan kevätjuhlaan.
Miehet eivät synny sellaisen ajatuksen kanssa, että naisiin kohdistuva väkivalta olisi hyväksyttävää. Vauva ei ole väkivaltainen. Asenteet ja toimintamallit omaksutaan ympäristöstä, joka on monen miehen lapsuudessa ja nuoruudessa ollut aggressiivisuuteen kannustava.
Omassa lapsuudessani väkivallan uhka oli läsnä lähes joka koulupäivä ala-asteelta yhdeksännen luokan kevätjuhlaan. Uhka väreili poikaporukoissa ja purkautui säännöllisesti lyömisenä, potkimisena, haukkumisena ja kaikenlaisena satuttamisena.
Väkivaltaa kohtaan vallitsi hiljainen hyväksyntä ja siitä suorastaan palkittiin.
Siinä poikien maailmassa jonka tunsin, aggressiivisella käytöksellä sai huomiota ja kunnioitusta. Väkivaltaa kohtaan vallitsi hiljainen hyväksyntä ja siitä suorastaan palkittiin. Se joka uskalsi tapella tai uhkailla tai huudella solvauksia, sai vähäksi aikaa aseman ryhmässä.
Asetelmaa ei ollut päätetty missään eikä sitä ajateltu tietoisesti. Poikaporukoiden henki tuntui pikemminkin luonnonvoimalta: ”näin tää nyt vaan menee.”
Nolointa oli ”heikkous” eli esimerkiksi herkkyyden osoittaminen, itkeminen tai pelon ilmaiseminen. Heikko ei saanut olla, eikä ”heikkoja” kuulunut ymmärtää.
Pelkäsin aggressiota, myös omaani. En ollut oppinut kohtaamaan sitä turvallisesti.
Peruskoulun jälkeen päädyin aivan toisenlaisiin ympäristöihin. Lukiossa, yliopistossa ja erilaisissa työyhteisöissä väkivalta tai sen hyväksyminen ei tuntunut olevan edes mahdollista.
Tiedostavuus, toisten kunnioittaminen ja niin sanottu pehmeys olivat lähtökohtia. Se mikä ennen oli ollut heikkoutta, oli nyt rohkeutta ja vahvuutta.
Aggressioille ei ollut kasvualustaa, kun jokainen koki olevansa riittävän turvassa.
Kuitenkin pinnan alla, tiedostamattomana pohjavirtauksena, pysyi väkivallan uhka ja pelko.
Uhka ei ollut todellinen, mutta keho muisti sen. Pelkäsin aggressiota, myös omaani. En ollut oppinut kohtaamaan sitä turvallisesti.
Vielä tässäkin iässä osa minusta näkee maailman koulun pihana, jolla joku voi tulla koska tahansa lyömään tai nöyryyttämään ja jolla vahvuus tarkoittaa fyysistä voimankäyttöä.
Jos en olisi saanut vastapainoksi toisenlaisia roolimalleja kotoa tai myöhemmistä yhteisöistä, maailmankuva voisi olla vielä jyrkempi ja pelokkaampi.
Jokaisen soisi pysähtyvän ja kysyvän itseltään, millaisia tunteita sana ”väkivalta” herättää ja mistä ne kumpuavat.
Väkivalta ruokkii väkivaltaa. Moni mies on kasvanut kuvaamani kaltaisessa ympäristössä.
Sellaisessa ympäristössä aggressiiviset toimintamallit ja asenteet voivat juurtua kieleksi, jolla käsitellään pelkoa ja tavoitellaan kunnioitusta.
Asenteita voi entisestään vahvistaa netin manosfääri, joka hyödyntää syrjään jäävien poikien epävarmuutta.
Vastuu väkivallasta on aina tekijällä. Samalla on tärkeää kysyä, miksi niin suuri osa pojista on sukupolvesta toiseen kasvanut yhteisöissä, joissa aggressiivisuus on ollut hyväksyttyä tai vähintään pinnan alla kytevä uhka.
Lohdullista on, että Nytkis ry:n kyselytutkimuksen mukaan suurin osa, 84 prosenttia, miehistä ajattelee, että miesten pitäisi ottaa suurempi vastuu naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisesta. Jokaisen soisi pysähtyvän ja kysyvän itseltään, millaisia tunteita sana ”väkivalta” herättää ja mistä ne kumpuavat.
Voisinko antaa muille sitä turvaa, jota vaille itse jäin? Voisinko tietoisesti edustaa maailmassa sitä voimaa ja roolimallia, joka ei hyväksy väkivaltaa?
Antti Rönkä
Kirjoittaja on kirjailija, joka on purkanut aggressioita kirjoittamalla romaaneja ja käsitellyt niissä koulukiusaamista