Somevideossa nainen on kyynelissä. Hän on kutsunut ystävänsä viettämään iltaa luokseen. Hän esittelee kameralle tarjottavia, joita on valmistanut, ja erilaisia ohjelmanumeroita, joita on porukalle suunnitellut. Kyyneleiden syy on se, että kukaan ystävistä ei päässyt paikalle. Osa perui ennen tapahtumaa, viimeiset muutamaa tuntia ennen juhlien alkua. Kaikilla oli joku hyvä syy, eikä videota kuvaava nainen ole ystävilleen vihainen. Hän on surullinen siitä, miten vaikea nykyaikana on järjestää mitään, sillä ihmiset peruvat usein.
Kun koronavirus levisi maailmaan, opimme tärkeitä taitoja, kuten sen, että kipeänä ei lähdetä liikenteeseen. Bussiin ja juniin ei ole korrektia mennä aivastelemaan, töihin ei mennä tartuttamaan muita, ja suuriin tapahtumiin ei ole soveliasta mennä edes toipilaana. Opimme pitämään huolta toisistamme.
Tuntuu, että osaamme nämä taidot varsin hyvin edelleen. On harvinaista matkustaa samassa bussissa niistävän ihmisen kanssa, teatterikatsomossa ei aivastella ja eikä konttorilla istuta kuumetta buranalla nujertaen. Tämähän on fiksua ja vastuullista. Kipeänä konserttiin tai konttorille saapuva ihminen ei ole reipas vaan tyhmä: miksi ihmeessä altistaisimme muita ihmisiä omille viruksillemme metrossa tai avokonttorissa, varsinkin kun edelleen keskuudessamme elää paljon ihmisiä, joille nämä taudit ovat vakavia ja jopa kuolemaksi.
Tuntuu, että poisjäämisen kynnys on madaltunut.
Ilman juhlavieraita jääneen naisen video sai minut ajattelemaan omassa somessani näkyvää ilmiötä, jossa erilaisten juhlien Facebook-tapahtumien seinät täyttyvät, usein eniten tapahtumapäivänä, pahoitteluista ja perumisista, ihmiset eivät saavu paikalle. Tuntuu, että poisjäämisen kynnys on madaltunut.
Varmasti osin on kyse ihan fiksusta ilmiöstä: emme pyöri maailmalla puolikuntoisina ja osaamme hoitaa orastavat flunssat pois kotona. Se on hyvä. Mutta en voi olla miettimättä, onko kyse myös jostain muusta.
Onko meistä tullut mukavuudenhaluisia? Jos ulkona tihuttaa lumensekaista räntää ja aurinko on laskenut jo monta tuntia sitten, kotisohva voi tuntua niin upottavalta, että ajatus pukeutumisesta, laittautumisesta ja matkustamisesta tuntuu ylivoimaiselta. Itse ainakin tunnistan tällaisen mukavuudenhalun.
Ajatus pukeutumisesta, laittautumisesta ja matkustamisesta tuntuu ylivoimaiselta.
Olen miettinyt myös, että tämä aika tuottaa uudenlaista jotenkin kokonaisvaltaista väsymystä, jopa apatiaa. Huonoja uutisia vyöryy joka suunnasta, asiat ovat monimutkaisia ja omat vaikutusmahdollisuudet näyttävät olemattomilta. Monia ihmisiä kuormittavat myös omaan elämään ja talouteen liittyvät huolet. Nekin väsyttävät.
On monia syitä, jotka tuottavat saman lopputulokseen: emme jaksa nähdä vaivaa ystävien eteen.
Kuitenkin: Ystävyys ei ole suunnitelmia ja haaveita siitä, miten nähdään, kun tämä kiire helpottaa, että nyt on paha viikko, kuukausi, kevät. Ystävyys on tekoja. Ystävyys on sitä, että varataan aikaa, järjestetään asioita, ja saavutaan paikalle. Nähdään vaivaa, tullaan ja osallistutaan, otetaan järjestämisvastuuta ja keksitään välillä yllätys.
Ystävyyssuhteet eivät pysy elinvoimaisina, ellei niihin laita aikaa ja energiaa. Parisuhteisiin panostamisesta puhutaan paljon, ystävyyssuhteiden hoitamisesta paljon vähemmän. Toki, onhan kulttuurimme romanttisen rakkauden ylivoimaisuuden viestin läpitunkema.
Kyse on siitä, että tekee asioita, jotka ovat toiselle tärkeitä.
Ystävyys on sitä, että aina ei ole kyse itsestä tai omasta mukavuudesta.Välillä kyse on siitä, että tekee asioita, jotka ovat toiselle tärkeitä. Ystävyystekojen ei tarvitse olla vastikkeellisia ja suoraan vastavuoroisia. Minä autan sinua, sinä autat jotain seuraavaa. Hyvät teot lisääntyvät maailmassa ja kulkevat ihmisestä toiseen.
Ystävien kanssa on myös helppo löytää iloa. Ja kuten runoilija Toi Derricotte on kirjoittanut: ilo on vastarintaa. Kovina aikoina me tarvitsemme iloa ja me tarvitsemme ystäviä. Me tarvitsemme toisiamme.
Raisa Omaheimo
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja ystävä.