Joskus kuulee sanottavan, että Suomella on ollut hyvä herraonni. Tällä tarkoitetaan sitä, että jonkin kaitselmuksen takia Suomen valtionjohtoon on valikoitunut aina kuhunkin tilanteeseen erityisen sopivat johtajat.
Hyvästä herraonnesta puhuvat useimmiten varttuneet herrat. Kun he katsovat menneisyyttä, he näkevät siellä suurta poliittista neuvokkuutta. Se historiapolku, jonka rakentamiseen he itse ovat osallistuneet, on heidän tarinassaan kivetty pelkästään hyvillä päätöksillä.
Sen sijaan en ole huomannut, että kukaan olisi nostanut herraonnen esille esimerkiksi Petteri Orposta (kok.) puhuttaessa.
Kenties pääministerit joutuvat marinoitumaan ajan virrassa pitkään ennen kuin heitä aletaan muistella kaiholla. Presidenttien kohdalla tilanne on toinen.
En ole huomannut, että kukaan olisi nostanut herraonnen esille Petteri Orposta puhuttaessa.
On kuin presidentinlinnan käytävillä merkillinen keijupöly tunkeutuisi heti tuoreeseen valtionpäämieheen.
Presidentti Urho Kaleva Kekkosen kohdalla tämä siunaus kesti kaksikymmentäkuusi vuotta. Tässä Euroopan johtajista hänet päihittää vain Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenka, Valko-Venäjän korvaamaton johtaja.
Kekkosta muistellessa nuorille kerrotaan, että vaikeista ajoista huolimatta Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Mutta mistä tiedämme, että se oli Kekkosen ansiota? Sama lopputulema olisi hyvin voinut syntyä, olisipa vallan kahvassa ollut kuka tahansa. Eihän Neuvostoliitto alistanut ainuttakaan Euroopan maata, jota se ei ollut miehittänyt jo toisen maailmansodan aikana.
Tieteellisessä mielessä ongelma on, ettei tapahtuneelle historialle ole olemassa verrokkia. Meillä on vain vakuutteluja siitä, miten huonosti meille olisi käynyt ilman Kekkosta. Sellaiset puheet eivät ole juuri minkään arvoisia.
Myös sekä Kekkosen että Mauno Koiviston hoivaamien Venäjä-suhteiden ja idänkaupan siunauksellisuutta kehutaan. Samalla unohdetaan, että Neuvostoliiton romahdus veti Suomen talouden lamaan, joka oli Euroopassa omaa luokkaansa.
Siitäkään meitä ei pelastanut herraonni vaan sattuma. Laman tuhosi Nokia. Se iski yllättäen Suomeen kuin meteori Jukatanin niemimaalle, joka tuhosi dinosaurukset ja mahdollisti nisäkkäiden maailmankauden.
Lamasta meitä ei pelastanut herraonni vaan sattuma.
Sattuman rooli historiassa onkin erittäin suuri.
Epäilen, että puheessa herraonnesta kuulemme tarpeen sanoittaa menneisyyttä rationaalisemmaksi kuin se on ollut.
Se ilmenee myös sekä elävien että kuolleiden presidenttien käsittämättömänä kansansuosiona. Siinä kaikuu suomalaisille tyypillinen vahvan johtajan ihailu.
Jo termi ”herraonni” on itsessään matelevan alamainen tavalla, joka sopii huonosti demokratian ideaan.
Hyvän herraonnen valtakunnassa valtionjohtajien keskinkertaiset, epäselvästi ilmaistut ajatukset muuttuvat syviksi viisauksiksi. Näin ainakin vanhojen miesten muistoissa.
Kuitenkin tosiseikka on, että ihminen on erehtyväinen. Voimme siis esittää loogisen syllogismin, joka kuuluu seuraavasti: Suomen presidentti on ihminen, ergo: Suomen presidentti on erehtyväinen.
Sauli Niinistö erehtyi. Tarja Halonen erehtyi. Mauno Koivisto erehtyi. Alexander Stubb ehtii erehtyä vielä monta kertaa.
Suomen presidentti on ihminen, ergo: Suomen presidentti on erehtyväinen.
Herraonnen ylistämisen sijasta toivoisin historioitsijoiden kirjoittavan joskus teoksen Presidenttiemme suurimmat mokat. Siinä voisi olla useampi osa, sillä mikään ei opeta kuten erehtyminen.
Arvaan, ettei Suomella ole ollut sen kummempaa herraonnea kuin muillakaan kansoilla. Ihmiset ovat kaikkialla yhtä viisaita ja yhtä tyhmiä.
Sen sijaan väittäisin, että meillä on ollut hyvä ilmasto-onni. Karut olosuhteet ovat kasvattaneet tolkullisen kansan.
Se panosti jo varhain kansakouluun ja kirjastolaitokseen. Se valitsi edustajikseen ennemmin pottunokkaisia maalaisia kuin lahopäisiä ylimyksiä. Se rakensi systeemin, jossa tuomarit eivät ota lahjuksia ja koulutetut virkamiehet estävät poliitikkoja sähläämästä liikaa.
Ei Suomen historiassa sen kummempaa herraonnea ole tarvittu.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kirjailija ja emeritusprofessori.