”Mussa oli vika, rupesin syyttämään itseäni. Mulla oli tehtävä, jota en pystynyt hoitamaan loppuun.” Näin totesi keskustan pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri Juha Rehula vuonna 2018. Rehulan tavoin moni muukin poliitikko on kertonut julkisuudessa avoimesti uupumuksesta ja terveydellisistä ongelmista, joihin päättäjän vaativa työ on johtanut.
Nyt politiikkaa hallitseva kuvasto tarjoilee Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kaltaisten poliittisten johtajien loputonta itsevarmuutta ja röyhkeää mahtailua. Omaa heikkouttaan alleviivaava poliitikko on poikkeus julkisuudessa.
Politiikan auktoriteetin ja kansalaisen suhde on ihan erityinen.
Jokaisella meistä on monia auktoriteettisuhteita: vanhemmat, opettajat, työnantajat tai yhteisön johtohahmot. Näitä auktoriteetteja kannattelee perinne. Asemaa pidetään oikeutettuna, koska näin on ollut ennenkin.
Mutta millainen politiikan auktoriteetti vetoaa kansalaisiin? Omia vanhempiaan tai opettajaansa ei voi valita, mutta poliitikon voi – äänestämällä. Siksi poliittisen auktoriteetin ja kansalaisen suhde on erityinen.
Suomalaisen sääty-yhteiskunnan aikana politiikan arvovalta nojasi hierarkioiden korostamiseen, etäisyyteen tavallisista ihmisistä ja konservatiivisiin rituaaleihin, joilla ylläpidettiin tiukkaa jakoa vallanpitäjien ja alamaisten välillä.
Sotien jälkeen poliitikon kuva muuttui, piti alkaa korostaa tavallisuutta ja arkisuutta.
Toisen maailmansodan jälkeen hierarkioita pönkittävä vallan kuvasto alkoi heikentyä Suomessa. Politiikan oikeutettu auktoriteetti näyttäytyi yhä useammin kansalaisten kaltaisena, ei heidän yläpuolelleen asettuvana vallankäyttäjänä.
Kansalaisten suosion saamiseksi poliitikon piti alkaa korostaa tavallisuutta ja arkisuutta.
Mediatutkija Anu Kantola tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan julkisuuskuvastosta kolme erityistä vallan tyyliä: isällinen, byrokraattinen ja vallankumouksellinen tyyli.
Isällinen tyyli näkyy edelleen presidentti-instituutioon kohdistuvissa odotuksissa. Presidentin pitää olla instituution edustaja, joka nousee poliittisten nahistelujen yläpuolelle ja toimii kansaa yhdistävänä ”maan isänä”. Ei ihme, että Suomen tasavallan presidenteistä vain yksi on ollut nainen.
Pääministerille on sallittu jo enemmän vallankumouksellista tyyliä, joka rikkoo vallan konservatiivista kuvastoa: Sanna Marin tekee vierailun länsinaapuriin näyttävässä nahkatakissa tai Juha Sipilä vie hallituksen erokirjeen presidentille pienkoneella lentäen.
Mutta kyllä meihin vetoaa edelleen myös Petteri Orpon byrokraattinen tyyli, jossa politiikka näyttäytyy tekniseltä hallinnoinnilta ja välttämättömien päätösten toimeenpanemisena.
Auktoriteetti ei ole poliitikon pysyvä piirre.
Henkilökohtaisista ongelmistaan ja heikkouksistaan avautuva poliitikko edustaa uudempaa, neljättä tyyliä, jota voi kutsua terapeuttiseksi tyyliksi.
Siinä poliitikko avautuu julkisesti henkisestä voinnistaan, epäonnistumisistaan ja traumoistaan. Tyyli heijastelee tunteiden ja terapian kielen yleistymistä yhteiskunnassa. Henkilökohtainen tunnepuhe vetoaa tässä ajassa.
On mielenkiintoista, että auktoriteetti ei ole poliitikon pysyvä piirre. Sitä täytyy tuottaa uudelleen ja uudelleen. Se vaatii poliitikoilta tyylin jatkuvaa päivittämistä.
Toistaiseksi Suomen poliittinen kulttuuri on ollut vastustuskykyinen Trumpin ja Putinin kaltaisille mahtailijoille.
2020-luku on ennen kaikkea vakiintuneiden auktoriteettien kriisiytymisen aikaa, jolloin asiantuntijuuteen, moraaliin ja karismaan perustuvat auktoriteetit ovat murroksessa.
Siksi kannattaa olla tarkkana, miten poliittiset vallankäyttäjät suostuttelevat meitä puolelleen.
Toistaiseksi Suomen poliittinen kulttuuri on ollut vastustuskykyinen Trumpin ja Putinin kaltaisille mahtailijoille.
Toivottavasti 2020-luvun kriisit eivät tuo muutosta tähän, vaan pitävät meidät entistä valppaampina sen suhteen, kuinka meitä puhutellaan.
Niin pitkään kuin suomalaisen poliitikon vallankumouksellinen tyyli ei tarkoita valtion virkakunnan puhdistusoperaatiota vaan esiintymistä verkkosukkahousuissa tai shortseissa, meillä on asiat hyvin.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa työskentelevä politiikan tutkija, joka tutkii politiikan auktoriteettia ja legitimiteettiä kriisiaikana