Usein vaaditaan, että poliitikkojen tulisi perustaa päätöksensä tutkijoiden tuottamiin faktoihin. Mutta faktoja enemmän yhteiskuntaelämä kaipaisi kriittistä, erittelevää ajattelua. Ja juuri tutkija on analyyttisen, kriittisen ajattelun ammattilainen.
Tutkija ei ole vain kapean erityisalan asiantuntija. Hänen ydinosaamistaan on kyky kiihkottomaan pohdintaan. Hän on erikoistunut jäsentämään asiat oikeisiin suhteisiinsa.
Siksi tutkijoiden pitäisi näkyä enemmän julkisuudessa. Tutkijoita tarvitaan näyttämään esimerkkiä, miten ajatellaan. Eikä vain poliitikoille vaan kaikille kansalaisille.
Tärkeää kun ei ole luetella faktoja vaan miten faktoihin päädytään. Itse asiassa ei edes ole olemassa puhtaita faktoja, sillä faktat saavat merkityksensä asiayhteydestään. Tämä pätee erityisesti ihmisiä ja yhteiskuntia tutkivissa tieteissä mutta myös luonnontieteissä.
Päinvastoin kuin usein kuvitellaan, faktat eivät ole saaria. Silloinkin kun ne näyttävät erillisiltä, niitä yhdistää tiedon ja kokemuksen mannerjalusta.
Likinäköisyys pätee myös poliitikkoihin. He kutsuvat tutkijan paikalle kuin lankkipojan, kiillottamaan kuraiset mielipiteensä
Siksi esimerkiksi ne ilmastonmuutoksen intohimoisesti kiistävät insinöörit, jotka viivoittimella mittailevat Kemijärven lämpötilakäyriä, katsovat metsän sijasta puita. Puut eli faktat huojuvat tuulessa, mutta niiden muodostama kokonaisuus pysyy.
Aukkoja näkyy journalistienkin ymmärryksessä silloin, kun he erehtyvät tiedon välittäjistä tiedon tuomareiksi.
Likinäköisyys pätee myös poliitikkoihin. He kutsuvat tutkijan paikalle kuin lankkipojan, kiillottamaan kuraiset mielipiteensä. Kun työ on tehty, pojan pitää kadota silmistä. Sillä kun tämä on poissa silmistä, poissa mielestä on myös maton alle lakaistu loka.
Syytä on tutkijoissakin. He kaihtavat turhaa julkisuutta. Tästä seuraa vakava imagohaitta. Kun he astuvat näyttämölle lausumaan kommenttejaan, heidät mielletään etäisiksi ja ylimielisiksi. Koska he eivät näy arkipäivässä, heitä pidetään arkipäivästä vieraantuneina.
Kun tutkijat sitten kertovat asioiden olevan monimutkaisia, heitä syytetään talibaneiksi ja punavihreiksi propagandatorviksi.
Tutkija puhuisi mieluusti vain omasta erikoisalastaan. Hän haluaisi kamppailla huuhaata vastaan pidättyvästi ja sivistyssanoin. Mutta fakta on, että valeinformaatiota ei selätetä faktoilla.
Tästä erinomaisen todistuksen tarjoaa Benedict Cumberbatchin tähdittämä brexit-draama, joka sai televisioensi-iltansa tänä vuonna. Siinä Sherlock Holmesinakin tunnettu brittinäyttelijä esittää kansanäänestykseen valmistautuvaa brexit-leirin kampanjapäällikköä. Tämä juonii häikäilemättömästi ja kylvää julkisuuteen valeuutisia mm. Turkin tulevasta EU-jäsenyydestä.
On siis syytä muistaa, että mikään aika ei riitä kaiken huuhaan kumoamiseen
Elokuvassa brexitin vastustajien aika menee kannattajien levittämien tulipalojen sammuttamiseen. Oma viesti jää pimentoon. Seuraus – lapsellinen ja järjetön tragikomedia – on nyt kaikkien nähtävillä.
On siis syytä muistaa, että mikään aika ei riitä kaiken huuhaan kumoamiseen. Siksi tutkijoilta vaaditaan muutakin kuin passiivista reagointia. Heidän pitää olla kentällä jo ennen kuin tulipalot syttyvät. Tutkijan tulee ottaa aloite omiin käsiinsä.
Pyromaaninkin innostus viilenee, jos katujen kulmissa seisoskelee palomiehiä.
En tarkoita, että tutkijoiden pitäisi partioida julkisuuden sivukujia jonkinlaisina akateemisina Odinin sotureina. Riittää, että he ovat läsnä ihmisten arkipäivässä tavallisina tolkun ihmisinä. Pubivisoissa ja tanssimassa tähtien kanssa, brändäämässä tiedettä yhteiskunnan luonnolliseksi osaksi.
Silloin he muistuttavat pelkällä olemassaolollaan, että on olemassa kriittistä ja pohtivaa ajattelua. Että sellaisen olemassaolo on sekä ihmiskunnalle että Suomen hallitukselle hyvästä.
Ja jos murrosikäinen muusikonalku, miljonäärikiekkoilija ja jokainen tunneherkkä näyttelijä saavat vapaasti kommentoida kaikkea, miksei sitten tutkija?
Suomi ilman tiedettä ja tutkijoita olisi maa, jossa vain kovimmin huutava saisi äänensä kuuluville. Se, jonka sanoma olisi härskein ja mainosarvo suurin.
Ja jos murrosikäinen muusikonalku, miljonäärikiekkoilija ja jokainen tunneherkkä näyttelijä saavat vapaasti kommentoida kaikkea, miksei sitten tutkija? Hän on sentään lukenut muutakin kuin nuotteja tai kiekkokaukalon mainostekstejä.
Siksi kehotan tutkijoita: vyöttäkää kupeenne, ottakaa sauvanne ja lähtekää julkisuuteen. Menkää ja tehkää poliitikot ja kaikki kansa opetuslapsiksenne. Kastakaa heitä järkiperäisen ajattelun nimeen ja opettakaa heille kriittisyyttä.
Ja katso, silloin vaalit ovat aina tiedevaalit.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kiitos keskustelusta. Keskustelu on suljettu. Kolumneista voi pääsääntöisesti keskustellla niiden julkaisupäivänä.