Äskettäin lanseerattiin viisivuotiseksi kaavailtu hanke nimeltään "Hyvin sanottu-Bra sagt". Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista kokeekeskustelukulttuurin muuttuneen huonommaksi, ja tätä tilannetta olisi nyt tarkoitus parantaa.
Keskustelu on suuri termi. Usein sillä tarkoitetaan pikemmin kommentointia. Tyypillinen esimerkki on kirjoitelma, jossa esitettyihin ajatuksiin tai väitteisiin reagoidaan lyhyesti, nopeasti ja vaistonvaraisesti.
Muitakin muotoja toki on, mutta some ja lehtien tai blogien kommenttiosiot ovat kansalaiskeskustelun lämpötilan määräävä polaaripyörre.
Kutsun tässä lyhyyden vuoksi keskustelun aloittajaa nimellä ”kesku”. Kommentaattoreiden ja keskun välillä vallitsee tietty asymmetria: kesku on uhrannut tekstinsä tai ajatuksiensa muotoiluun aikaa ja perslihaksia. Kommentoija käyttää niiden prosessointiin pahimmillaan vain sekunteja.
Kommentit ovat kuin eläinaktivistien häkeistään vapauttamat minkit.
Yleisin reaktio on, että kesku on idiootti. Joskus käytetään muita määreitä mutta tarkoitetaan samaa. Muut sitten kommentoivat tätä kommentoijaa toteamalla, että itse olet.
Ongelma on, että kommentit ovat kuin eläinaktivistien häkeistään vapauttamat minkit: ne ryntäävät hetkessä kaikkiin ilmansuuntiin, eikä niitä tahdo enää saada kiinni edes haavilla. Ei kulu kuin hetki, kun kommenteilla ei enää ole yhteyttä keskustelun avaukseen.
Kommentit voivat jopa syntyä tekstiä lukematta ja pelkästään otsikon perusteella. Joka on usein julkaisualustan eikä kirjoittajan kynästä.
Kommentit kuuluvat tavallisesti tiettyihin tyyppiluokkiin. Eräs esimerkki on ”Mutta entäs”. Kun joku kirjoittaa vaikkapa roistovaltio Venäjästä, parahdetaan: Mutta entäs Amerikka. Tästä arkkityypistä on monia eri versioita, ja ne kaikki ovat yhtä mielenkiinnottomia. Usein ne edustavat omahyväistä poliittista korrektiutta.
”Olkiukko” on myös monille tuttu. Siitäkin on useita variantteja. Yleisin on keskun käyttämän sivulauseen paisuttaminen ja vääristäminen typeryydeksi eli tehdään homeliukset. Viittaan tässä Fingerporin kaupunginjohtaja Homeliuksen toistuvaan kohtaloon Ilta-Fingerin sivuilla.
Kommentoijien homeliusten motiivi voi olla silkka pahantahtoisuus tai sitten haluttomuus ymmärtää, mitä kesku yritti sanoa. Jälkimmäinen on tavallaan pahempaa.
Joskus olkiukko rakennetaan oikein kunnon trumpismeilla eli selvillä valheilla. Keskun suuhun pannaan sanoja, joita hän ei ole lausunut.
Usein mielipiteisiin toki liittyy moniselitteisyyttä. Kielellinen ilmaisu tapaa liikkua merkitysten harmaalla vyöhykkeellä. Ääritapauksissa ei ole kyse tästä, vaan kommentoija kertoo keskun sanoneen ”Ei”, vaikka tämä on kiistattomasti sanonut ”Kyllä”.
Sellaista on silloin tällöin sattunut omallekin kohdalle. Olen kirjassani kirjoittanut ”Kyllä”, ja arvioitsija on sitten todennut, että sanon ”Ei”. Kun tätä ristiriitaa sitten ihmettelin, kommentaattori selitti, että minusta muodostamansa kuvan perusteella hän oli odottanut minun sanovan ”Ei”.
Näin olen päässyt ennakkoasenteisiin. Jos poterot on kaivettu valmiiksi jo ennen kuin ensimmäistäkään tekstiriviä on luettu tai ensimmäistä kommenttia ammuttu, keskustelu riehaantuu takuuvarmasti huutoväittelyksi.
Ollaan esimerkiksi tietävinään, että kesku on vihervassari tai persu tai sionisti ja että siksi jokainen tietää lukemattakin, ettei tämä osaa sanoa edes kellonaikaa oikein. Tällainen laatikointi on tympeää ja tuo mieleen ummehtuneen 70-luvun.
Olisi hyvä totutella ajatukseen, ettei peilistä sittenkään katso ylivertainen jokapaikan nero.
Teoreettisen fysiikan tutkimusartikkeleita lukiessani ensimmäinen reaktioni on usein: tämä nyt on aivan väärin. Mutta vuosikymmenten tutkijakokemus ja monet omat virheeni ovat opettaneet minua. Tiedän, että kirjoittajat ovat nokkelia ihmisiä. He ovat ajatelleet asiaansa syvällisesti ja hioneet tekstiään pitkään.
Siksi kolmannella lukemalla joudun useimmiten myöntämään, että ehkä sillä pirulaisella nyt sitten kuitenkin on jokin pointti. Viidennen jälkeen alan jo toivoa, että olisin keksinyt sen itse.
Keskustelukulttuuria ei paranneta pelkästään siivoamalla kielenkäyttöä. Tarvitaan myös asennemuutosta. Tarvitaan armollisuutta. Annetaan kanssakeskustelijalle mahdollisuus eikä lueta häntä kuin piru Raamattua.
Nöyryyskään ei haittaisi. Olisi hyvä totutella ajatukseen, ettei peilistä sittenkään katso ylivertainen jokapaikan nero.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 1.12. klo 23.00 asti.