Ystäväni kävi seksityöpajassa, joka alkoi seuraavalla harjoituksella: Ryhmä jaettiin puoliksi. Ensin toisen puolen ihmiset kiersivät kysymässä suostumusta seksiin toisilta — ja näiden tehtävä oli kieltäytyä sanattomasti. Sitten roolit vaihdettiin.
Tehtävän idea oli yksinkertainen: Opettele kieltäytymään. Ei:n ilmaisemista voi opetella sekä sanoin että elein.
Kun kuulin harjoituksesta, ilahduin. Aloin miettiä, että olisin tarvinnut tuollaisen harjoituksen 20 vuotta sitten. Ja oikeastaan tarvitsen sitä edelleen. Enkä puhu nyt seksistä kieltäytymisestä vaan oikeastaan kieltäytymisestä ylipäänsä.
Jos kaikki osaisivat sanoa ei, apua olisi myös helpompi pyytää.
Siitä, ettei osaa sanoa tarvittaessa ei, on kaikenlaista harmia.
Se maksaa. Olen ostanut melkein 200 euron mekon, jonka kuosista en juuri pitänyt – mutta kun myyjä oli niin mukava. Käytin sitä pakolla jonkun aikaa, sitten heivasin menemään.
Se katkeroittaa. Olen päätynyt oikolukemaan ilmaiseksi kirjoja hirveän työkiireen sivussa vain, jotta en vaikuttaisi tylyltä. Olen vihannut jokaista sivua ja miettinyt, että kieltäytymiseen olisi mennyt kolme sekuntia, tähän kivirekeen viikon jokainen ilta. En usko, että lopulta minä tai kirjan kirjoittaja hyödyimme tästä episodista.
Se johdattaa ikäviin tilanteisiin. Yrittäjänä päätyy sanomaan kyllä jutuille, jotka haiskahtavat etukäteen huomattavasti palkkiotaan työläämmiltä. Mutta niin sitä vain kuvittelee, että ehkä tämä ei olekaan niin paha. Kyllä se on. Aina.
Ennen kaikkea se uuvuttaa. Nykyään kuulee usein lauseita: “Opettele pitämään rajat” ja toisaalta “Opettele pyytämään apua”. Yleensä he, jotka osaavat pitää rajat, osaavat myös pyytää apua – ja heiltä, joille rajojen pitäminen on vaikeaa, sitä apua pyydetään. Tämä on hankalaa myös avun pyytäjälle, sillä hän joutuu aina miettimään, vaivaako toista liikaa. Jos kaikki osaisivat sanoa ei, apua olisi myös helpompi pyytää.
Ongelmana on, että minun sukupolven tytöille ei ole opetettu riittävästi sanomaan ei:tä. Eikä kyllä ole äitinikään sukupolvelle. Onko ei:n sanomista opetettu pojillekaan?
Nimittäin kun sanoo kyllä, antaa itsestään mukavan ja joustavan vaikutelman. Kun sanoo kyllä, kukaan ei menetä kasvojaan. Kun sanoo kyllä, voi saada kiinnostavia työtehtäviä!
Lopputuloksena meillä on väestö, josta joka neljäs kokee ajoittain työuupumusta. Veikkaan, että tälläkin hetkellä psykologin juttusilla istuu sadoittain kolmekymppisiä, jotka opettelevat rajojen vetämistä.
Meille kaikille on tullut vastaan tilanteita, joissa työkaveri, kaveri tai naapuri on pyytänyt valtavia palveluksia, koska pokkaa on. Usein näissä tilanteissa vain häkeltyy ja päätyy tekemään älyttömiä juttuja, sillä ei ole osannut sanoa ei.
Kannattaa myös muistaa, että vaikka olisi kerran sanonut kyllä, voi senkin jälkeen vielä sanoa ei.
Niinpä olen opetellut lauseita, jotka voin tarvittaessa päästää välittömästi suustani.
Kun puolituttu pyytää, voiko hän tulla kesämökillemme pariksi päiväksi:
“Se ei harmi kyllä ole nyt mahdollista”, on toimiva, melkein mihin vain. Perään ei kannata kertoa selitystä.
Kun satunnaisen yrityksen edustaja pyytää puhumaan ilmaiseksi Erittäin Tärkeään Tilaisuuteen:
“Minulla on kotona kolme lasta, joten joudun priorisoimaan ajankäyttöäni.” (Kolmen lapsen voi vaihtaa myös koiraksi, savityöharrastukseksi tai vaikka kesken olevaksi tv-sarjaksi.)
Kun en ole varma, haluanko tehdä jotain:
“Minäpä mietin hetken, palaan asiaan huomenna.”
Kannattaa myös muistaa, että vaikka olisi kerran sanonut kyllä, voi senkin jälkeen vielä sanoa ei. Suostumus pätee niin seksissä kuin muillakin elämänalueilla.
Tällä hetkellä minun 3- ja 6-vuotiaat lapset ovat erittäin taitavia sanomaan ei. Tunnen sen luissani päivittäin. Toki jyrään vielä heidän itsemääräämisoikeuttaan (emme harmi kyllä mene nukkumaan kello kahdeltatoista yöllä tai ajele polkupyörällä kaupan käytävillä). Mutta pyrin kuitenkin pitämään heidän Ei:nsä elossa. Yritän kuunnella sitä aina kun mahdollista.
Sillä kieltäytymistä ja omien rajojen vetämistä pitää osata yhä enemmän tässä tehokkuutta vaalivassa yhteiskunnassa.
Julia Thurén
Kirjoittaja on yrittäjä, jolle etenkin nyt marraskuussa resonoi The Nap Ministryn sanoma: Rest is Restistance eli lepo on vastarintaa.
Kolumnista voi keskustella 19.11. klo 23.00 saakka.