Heinäkuun neljäntenätoista päivänä vuonna 1946 Aleksandra Ionowalle tapahtui jotakin ihmeellistä. Hän koki saavansa korkeammilta henkiolennoilta viestin, ja hänen elämänsä muuttui hyvin toisenlaiseksi.
Ionowa ryhtyi piirtämään – tuosta vain – suorastaan maanisella vimmalla, ja pelkästään yhden päivän aikana syntyi viitisenkymmentä teosta, jotka taiteilija nimesi sielunkukiksi. Niiden alati värähtelevät ja sykkivät muodot kuvasivat henkistä todellisuutta.
Ionowa koki, että piirtämisen taito oli ensimmäinen henkiolennoilta saatu lahja. Hieman myöhemmin hän huomasi osaavansa säveltää ja soittaa pianolla monimutkaista improvisoitua musiikkia. Saman kesän aikana Ionowalla ilmeni kolmaskin kyky: hän ryhtyi kirjoittamaan tiuhaan tahtiin mieterunoja ja ajatelmia.
Hämmentävää luovuuden virtaa Ionowa kuvaili seuraavalla tavalla:
– Taivas oli minussa, minä olin taivaassa.
Jumalviisauden etsimistä
Aleksandra Ionowa (1899–1980) kuuluu kotimaisen kuvataiteen historian suuriin mysteereihin. Vasta myöhemmällä iällä alkanutta taiteellista uraa leimaa poikkeuksellinen tuotteliaisuus: teosten määrä laskettiin jo uran alkuvaiheessa tuhansissa.
Varakkaaseen suomenvenäläiseen perheeseen syntynyt Ionowa sai hyvän koulutuksen ja hänen piti valmistua kotiopettajattareksi, mutta ensimmäisen maailmansodan myllerrykset sotkivat suunnitelmat. Vasta 18-vuotias Ionowa avasi Lahden Hennalaan kahvilan, jossa hän puursi aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo tuolloin alkoi totuttelu niukkuuteen ja vaatimattomuuteen.
Vuonna 1926 nuoren naisen elämässä tapahtui merkittävä käänne, joka raamitti koko hänen tulevaisuutensa. Ionowa tapasi Selma Mäkelän, josta tuli sekä hengenheimolainen että asuinkumppani. Mäkelän kautta Ionowa kiinnostui esoteriasta ja liittyi teosofiseen, uskonnollis-mystiseen Ruusu-Risti-järjestöön, jonka oppeihin kuuluvat niin jälleensyntyminen kuin kätketyn jumalviisauden etsiminenkin.
Luovalle ilmaisulle oli kylvetty siemen, joka puhkesi täyteen kukkaansa kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Gallen-Kallelan Museon Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta -näyttelyn kuraattorin ja tutkijatohtori Nina Kokkisen mukaan Aleksandra Ionowan taiteessa tulee hyvin esille esoteeristen kuvastojen laaja skaala.
– Hänen teoksistaan löytyy spiritualismille tyypillistä, automaattipiirtämiseen liittyvää tekniikkaa. Hän on myös käyttänyt laajasti antroposofista värimaailmaa ja teosofien visuaaliseen kulttuuriin liittyvää kuvastoa, joka ohjasi esimerkiksi Wassily Kandinskyn maalaamaan abstraktia taidetta.
Sielunkukkien ohella Ionowan teosten toistuvana aiheena on arvoituksellinen ja seesteinen Kristus-hahmo, jota ympäröivät läikehtivät energiakentät ja auraattiset virtaukset. Jo teosten nimet, kuten Kehittyneen ihmisen unitila, Kehittymättömän ihmisen astraaliruumis tai Tietoinen siirtyminen näkyväisestä näkymättömään vihjaavat esoteriaan ja henkimaailmaan.
– Ionowa antoi ihmisille lahjaksi sielunkukkia, joissa hän toi näkyviin kunkin ihmisen sielun. Niin ikään myös Kristuksen kasvoihin hän kuvasi ihmisen jumalallista, todellista sielua, Nina Kokkinen tarkentaa.
Valon ylisotapäällikkö, Kristukseen verrattava
Ruotsalaisen Hilma af Klintin tavoin Aleksandra Ionowa lukeutuu visionäärisiin ja mediaalisiin taiteilijoihin, jotka kokivat saavansa viestejä näkymättömiltä, henkisiltä tasoilta.
Ionowan teokset syntyivät hyvin nopeasti, ja hän koki olevansa henkiolentojen ohjauksessa. Taiteilijan yhden omakuvan taustalla esimerkiksi häilyvät toiset kasvot. Toisaalta Ionowa kiisti, että olisi tehnyt taidettaan jonkinlaisessa passiivisessa transsitilassa, jollaiseen muun muassa meediot ovat perinteisesti vaipuneet.
– Ionowan mukaan hänen taiteensa elävöittäminen tuli henkimaailmasta, ja niin sanotut Mestarit ohjasivat hänen omia korkeampia henkisiä ulottuvuuksiaan. Tätä kautta viestit taiteilijalle sitten välittyivät, Nina Kokkinen toteaa.
Teosofian oppeihin kuuluvat oleellisena osana Mestarit eli Mahatmat, jotka edustavat korkeimmalle mahdolliselle tasolle – niin älyllisesti kuin henkisestikin – kehittynyttä ihmisolentoa. Teosofit laskevat Mestareiksi muun muassa Jeesuksen ja Gautama Buddhan.
Jo 1930-luvulla etenkin Selma Mäkelän käsitys Aleksandra Ionowan erityislaatuisuudesta alkoi saada yhä suurempia (ja suureellisempia) mittasuhteita: Ionowa oli enkeleihin ja Kristukseen verrattava olento, joka sai viestejä Mestareilta ja näki merkityksellisiä enneunia. Kuvaavaa on, että näihin aikoihin Mäkelä ryhtyi kirjoittamaan Ionowasta hagiografiaa eli pyhimyselämäkertaa.
– Lähipiiri piti Ionowaa korkea-arvoisena henkiolentona ja Mestarin inkarnaationa oikeastaan koko tämän elämän ajan, Nina Kokkinen toteaa.
Ionowan unet liittyivät vahvasti Suomen kohtalonhetkiin toisen maailmansodan tuoksinoissa. Unissaan hän lenteli Suomen ja Neuvostoliiton rajalla, kohtasi Josif Stalinin, Adolf Hitlerin ja Mannerheimin kaltaisia henkilöitä sekä toimi jonkinlaisena rauhan ja valon ylisotapäällikkönä. Mäkelä ja Ionowa uskoivat, että astraalitasolla liikkuva Ionowa pystyi vaikuttamaan sodan kulkuun ja sitä johtaviin miehiin.
Ruusu-Risti-yhteisölle Ionowan nostaminen liian korkealle jalustalle oli liikaa. Molemmat naiset erotettiin järjestöstä.
– Mutta Schura (Ionowa), jolla valo on, hän on päähenkilö, ja häneen nyt todellisuudessa on hyökätty, sillä valo häikäisi, Selma Mäkelä kuvasi katkeria tuntojaan erottamisen jälkeen.
Naiset eivät kuitenkaan jääneet aloilleen: tämän jälkeen he innostuivat Suomen kansalliseepoksen esoteerisista piirteistä. Mäkelä ja Ionowa liittyivät Kalevala-mystiikkaa uhkuneeseen Kalevan pojat -järjestöön, jonka tavoitteisiin kuuluivat henkinen kasvu ja ”kristusvalon” kanavana oleminen. Järjestön rituaaleissa poltettiin suitsukkeita ja tärkeimpiin hetkiin kuului Ionowan maalaaman Kristus-taulun paljastaminen tarkoin valituissa tilanteissa.
Esoteeristen piirien kulttihahmo
Suomen esoteerisissä piireissä Aleksandra Ionowasta muodostui vähitellen eräänlainen kulttihahmo, jonka rihmastot levisivät varsin yllättävillekin tahoille. Jo 1930-luvulla Ionowa tutustui selvänäkijä Aino Kassiseen, 1950-luvulla Ionowan tukijoihin taas kuului aikansa tunnetuimpiin kuvanveistäjiin lukeutunut Wäinö Aaltonen. Hän lausahti Ionowasta, että ”tutkikoot teoreetikot tätä ihmistä, minulle tämä on mysteeri”.
Vuonna 1965 kirkkoherra ja yhteiskunnallinen keskustelija Voitto Viro teki Taivas oli minussa: Aleksandra Ionowan taidetta -nimisen kirjan. 1970-luvulla iäkkään taiteilijan tuotanto löydettiin uudestaan rajatiedon ja uushenkisyyden kasvavan suosion vanavedessä. Voisi sanoa, että Ionowan taiteen näkyvyys ja näkymättömyys kulkivat aaltomaisissa liikkeissä, ja nyt Ionowan teokset ja hänen poikkeuksellinen persoonansa on löydetty ihmeteltäviksi jälleen kerran.
– Ionowan tarina on jäänyt perinteisesti kerrotun taidehistorian ulkopuolelle. Kyseessä on kuitenkin hyvin voimakas puheenvuoro siitä, kuinka merkittävä rooli visionäärisellä ja mediaalisella taiteella Suomen historiassa on ollut. Ionowa avaa aivan varmasti uusia polkuja suomalaisen taiteen tavanomaisempaa kaanonia kohtaan, Nina Kokkinen summaa.
Lauantaina avautunut Aleksandra Ionowa – näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta -näyttely Espoon Gallen-Kallelan museossa 01.06.2025 asti.
