Luin jokunen viikko sitten uutisen, jonka mukaan Etelämantereella on ennätyksellisen vähän merijäätä vuodenaikaan nähden. Tutkijat ovat jo pitkään varoittaneet, että Etelämantereen lämpenemisellä ja napajäiden sulamisella voi olla kohtalokkaat seuraukset maapallolle.
Uutinen uuden ennätyksen rikkoutumisesta ei tullut yllätyksenä. Jo viime vuonna tutkijat kertoivat, että Etelämantereella oli mitattu ennätyslämpötiloja, jopa 40 astetta tavallista lämpimämpää.
Ihmiskunta on hypännyt hurjan vuoristoradan kyytiin tietäen, että jarrut ovat epäkunnossa.
Uutista lukiessani mietin kestävyystutkija Johan Rockströmin akuuttia tilannekuvaa, jonka hän välitti pari viikkoa aiemmin Suomen poliittiselle johdolle ja yritysjohtajille Helsingissä. Rockströmin tutkijaryhmä on tullut tunnetuksi yhdeksän ”planetaarisen rajan” määrittelystä.
Määritelmän mukaan olemme poistuneet turvalliselta alueelta jo kuudella mittarilla yhdeksästä, eikä ekologisen kriisin synkkiä seurauksia pysty enää täysin ennakoimaan. Rockströmin viesti oli, että ihmiskunta on hypännyt hurjan vuoristoradan kyytiin tietäen, että jarrut ovat epäkunnossa.
Tutkijana mietin jatkuvasti, miten politiikka kykenee ratkaisemaan näin ison mittaluokan ongelman ja palauttamaan maapallon kestävälle uralle. Arjen politiikassa kun ratkotaan paljon pienempiä kysymyksiä – kuten mikä on sopiva veroprosentti tai lasketaanko äänestysikäraja 16 vuoteen?
Ekologinen kriisi ja ilmastonmuutos eivät ole perinteisiä politiikan kysymyksiä. Niiden ratkaisu vaatii kansalliset rajat ylittävää säätelyä ja yhteistyötä muuttaa vallitsevia normeja. Elämäntapamme Suomessa kuluttaa huimasti enemmän luonnonvaroja kuin maapallo pystyy tuottamaan vuodessa. Jos kaikki ihmiset eläisivät suomalaisten tavoin, tarvittaisiin neljä maapalloa.
Kriisien uhka vaatii yksilön vapauden ja vastuun välisen suhteen neuvottelua uudelleen.
Ekologinen kriisi ja ilmastonmuutos eivät ole perinteistä politiikkaa myöskään siksi, että ne ovat ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Heikko talouspolitiikka voi olla riesa monelle, mutta politiikan suunnanmuutos korjaa tilanteen. Mutta jos pölyttäjien määrä romahtaa, sillä on mittaamattomia seurauksia ihmisille ja luonnolle, eikä ongelmaa ratkaista komitean mietinnöllä.
Moni tutkija on alkanut epäillä, kykeneekö demokratia ylipäätään ratkaisemaan ympäristö- ja ilmastokriisin kaltaisen valtavan ongelman. Demokratia perustuu eri intressiryhmien väliseen neuvotteluun, joka tuottaa tyydyttäviä kompromisseja. Ympäristökriisissä ei ole samalla tavalla eri intressiryhmiä. Kriisin seurauksista kärsivät kaikki. Kriisiä ei myöskään ratkaista laihoilla kompromisseilla, koska toimilla on kiire.
Liberaali demokratia perustuu yksilönvapauksiin, joista moni haluaa pitää kiinni. Kriisien uhka vaatii kuitenkin yksilöiden vapauden ja vastuun välisen suhteen neuvottelua uudelleen. Vapaus kuluttaa ja tehdä valintoja, jotka ovat ympäristön kannalta kestämättömiä, johtaa lopulta kaikkien meidän vapauksien kaventumiseen. Syvän ympäristökriisin maailmassa voi olla sellaisia pakkoja ja välttämättömyyksiä, joita meidän on vaikea edes kuvitella.
Se, joka tässä tilanteessa lupaa lihansyönnin, yksityisautoilun tai lentämisen jatkuvan vanhaan malliin, voi saada äänestäjät taakseen.
Se, joka tässä tilanteessa lupaa kuitenkin lihansyönnin, yksityisautoilun tai lentämisen jatkuvan vanhaan malliin, voi saada äänestäjät taakseen. Lupaus välittömistä eduista voittaa usein pidemmän aikavälin intressit.
Jos kotimaan politiikka ei muutokseen pysty, pysyisikö kansainvälinen politiikka? Sille kunnianhimoinen ilmasto- ja ympäristöpolitiikka vasta vaikeaa onkin. Kansainvälistä politiikkaa riivaa klassinen vapaamatkustajan ongelma: yksittäiset maat pystyvät hyötymään muiden panostuksesta antamatta omaa osuuttaan.
Ajattelu, jossa tarkoitus pyhittää keinot, johtaa harvoin haluttuun lopputulokseen.
Nykyinen tilanne, jossa mittava määrä tietoa ongelman laajuudesta ei johda riittäviin politiikan toimiin, on saanut tuskastuneimmat esittämään ratkaisuksi demokratian korvaamista autoritaarisilla vaihtoehdoilla. Mutta ajattelu, jossa tarkoitus pyhittää keinot, johtaa harvoin haluttuun lopputulokseen.
Sen sijaan ratkaisuna voisi olla pikemminkin lisää demokratiaa. Yli puolet suomalaisista on valmiita tinkimään elintasostaan ilmaston vuoksi. Suomalaiset haluavat poliitikkojen toimivan ilmaston hyväksi, mutta poliitikot empivät tumput suorina.
Vaalien alla asia on erityisen tärkeä. Nyt kansanvaltaisesti valitut edustajat voivat näyttää, että demokratia kykenee ratkaisemaan kohtalonkysymyksiä.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä politiikan tutkija, joka toivoisi enemmän ilmasto- ja ympäristöpoliittisia vaalikeskusteluja.
Voit keskustella kolumnista 4.3. kello 23.00 asti.