Ison-Britannian Jasmin Paris, 40, pääsi ensimmäisenä naisena maailman vaikeimpiin ultrajuoksukisoihin lukeutuvan Barkley marathons -kisan maaliin perjantaina Tennesseessä Yhdysvalloissa.
Paris saapui noin 160 kilometrin mittaisen kisan maaliin minuutin ja 39 sekuntia ennen 60 tunnin aikarajan umpeutumista. Vain 20 ihmistä on päässyt maaliin aikarajan puitteissa nykymuotoisessa kisassa, jota on käyty vuodesta 1989 lähtien.
Paris kertoi BBC:n haastattelussa tunteneensa ”häkellyttävää helpotusta” päästyään maaliin.
– Olen todella onnellinen, että onnistuin tavoitteessani kolmen vuoden yrittämisen jälkeen. Olen myös iloinen, että tein tämän tavallaan kaikkien naisten puolesta – en vain juoksijoiden – vaan kenen tahansa naisen, joka haluaa haastaa itsensä, mutta jolla ei välttämättä ole tarvittavaa itsevarmuutta, Paris kertoi.
Umpimetsässä etenevällä reitillä on paljon kaatuneita puita ja piikkipensaita. Parisin kädet olivat maalissa täynnä erikokoisia haavoja.
– Osuin paljon piikkipensaisiin, se oli kuin joku viiltäisi minua. Se tapahtui uudelleen jokaisella viidellä kierroksella.
Parisin lisäksi maaliin pääsi tänä vuonna neljä miestä, joista vikkelin oli ajan 58 tuntia, 44 minuuttia ja 59 sekuntia kellottanut ukrainalais-kanadalainen Ihor Verys.
Aiemmin maaliin on päässyt parhaimmillaan kolme juoksijaa samalla kertaa. Kaikkien aikojen ennätys on Brett Maunen 52.03.08 vuodelta 2012.
Suomalaisia ei ole päässyt kisassa maaliin saakka. Ultrajuoksija Mikael Heerman on osallistunut kisaan vuosina 2017 ja 2019. Hän arvostaa Parisin suorituksen todella korkealle.
– Tämä on valtavan iso merkkipaalu lajin osalta. Uskon, että se näkyy myös uutisoinnin määrässä. Varmaan tämän vuosikymmenen kovin suoritus tällä osa-alueella. Arvostan sitä todella, todella paljon, urallaan muun muassa Spartathlonin juossut Heerman sanoo.
– Kun miettii, miten tiukilla hän oli koko kisan ajan. Hänellä ei missään vaiheessa ”selkäranka katkennut”. Vaikka hän tiesi tilanteen varmaan olevan todella tiukka, hän jaksoi painaa loppuun asti. Ei voi kuin ihailla.
Kummallinen kilpailu
Barkley marathons käydään vuosittain Yhdysvaltojen Tennesseessä rankassa maastossa ja se koostuu viidestä yli 30 kilometrin lenkistä. Omaleimainen tapahtuma sai alkunsa Martin Luther Kingin ampuneen James Earl Rayn vuoden 1977 vankilapaon innoittamana.
Ray pakeni läheisestä vankilasta 19 kilometrin matkan metsiä pitkin reilussa 54 tunnissa ennen kiinnijäämistään. Gary ”Lazarus Lake” Cantrell piti suoritusta heikkona ja uhosi pystyvänsä itse ainakin sataan mailiin, eli 160 kilometriin, jolloin kilpailun idea oli syntynyt.
Cantrellin naapurin ja juoksukaverin Barry Barkleyn mukaan nimetty kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986. Ennen vuotta 1989 juostiin 80–95 kilometrin kisoja, minkä jälkeen siirryttiin 160 kilometrin matkaan.
Kisaan hyväksytään vain 40 juoksijaa, jotka valitaan motivaatiokirjeiden perusteella tuhansien hakijoiden joukosta.
Kilpailu saattaa alkaa kisapäivänä mihin aikaan tahansa. Startti tapahtuu, kun kilpailun isä Cantrell sytyttää savukkeen. Ennakkovaroituksena hän puhaltaa simpukankuoreen tuntia aiemmin.
Juoksemisen lisäksi on löydettävä lenkeiltä kirjoja, joista on repäistävä kisanumeroa vastaava sivu todisteeksi suorituksesta.
Kelien armoilla
Kisaajien vauhti ei kadunmiehen silmään välttämättä vaikuta kovin kovalta. Mikael Heerman kertoo sen johtuvan poikkeuksellisesta maastosta ja siitä, ettei kisaajia informoida kovin tarkasti. Kisan läpäisy vaatii hyvät olosuhteet.
– Jos on yhtään kosteampi keli, maasto menee aika kulkukelvottomaksi ja eteneminen hidastuu huomattavasti, Heerman kertoo.
Kisassa edetään merkkaamattomilla reiteillä umpimetsässä niin päivällä kuin yölläkin. Rastipisteinä toimivat kirjat eivät ole millään lailla merkattuja, vaan ne pitää löytää.
– Kilpailussa aiemmin käyneet tietävät, mistä kivenkolosta se löytyy. Tieto kulkee juoksijalta toiselle.
Täydellä matkalla tulee korkeuseroja noin 18 000 metriä, mikä vastaa kahta reissua Himalajalle ja takaisin.
– Yksittäinen nousu ei ole kuin noin 300–400 vertikaalimetriä, mutta reitti on rakennettu maastoon käytännössä niin, että se menee koko ajan ylös tai alas. Siellä ei paljon tasaisia pätkiä ole.
Heerman pääsi molemmilla osallistumiskerroillaan toiselle kierokselle viidestä. Ensimmäisellä kerralla polvikivut pysäyttivät matkan, toisella yrityksellä keli astui kuvaan.
– Yhdessä kivenkolossa odottelin, että sade olisi loppunut. Se tarkoitti sellaista puolihypotermiaa. Toimintaolosuhteet olivat aika heikot. Satoi nolla-asteista räntää ja varustus oli aika väärä siihen keliin. Se kierros päättyi sen takia.
Heerman kertoo hakeneensa ja päässeensä kisaan myös kahden yrityksensä jälkeen.
– Olen perunut osallistumiseni, koska kroppa ei ole antanut myöten tehdä kisan vaatimaa harjoittelua.