Keväällä 1992 päävalmentaja Pentti Matikainen vei silloiseen Tšekkoslovakiaan ”kaikkien aikojen heikoimman” MM-joukkueen, joka venyi finaaliin ja otti Suomen ensimmäisen MM-mitalin. Vuonna 2019 Jukka Jalosen NHL-avuiltaan silkkipaperinohuelle joukkueelle ei etukäteen teurastettu juottovasikkaa, mutta tulos oli MM-kulta.
Suomen piikikkyydestä altavastaajana on kyseisen jääkiekkohistorian osalta puhuttu vähintään tarpeeksi, ja tätä todistettua kykyä tarvitaan Jalosen jäähyväisturnauksessa Tšekissä ehkä enemmän kuin ikinä. Suomi on tunnetusti saanut mukaan neljä NHL-statuksen pelaajaa, joista vakiintuneiksi taalaliigamiehiksi voi katsoa kaksi.
Kyse on yhä tasavallan ylivertaisesti suosituimmasta ja tärkeimmästä urheiluinstituutiosta ja seuratuimmasta urheilutapahtumasta – minkä mediaseurantaluvut taas kerran kisojen jälkeen todistavat.
Tylyt prosentit
Neljän pelaajan NHL-saalis käy hyvin mielenkiintoiseksi, kun sitä vertaa verrokkimaiden onnistumiseen NHL-pelaajien houkuttelemisessa Prahan kevääseen. Näihin maihin eivät tietenkään kuulu joukkueensa kotiliigastaan piripintaan täyttäneet Kanada ja USA.
Leijonia vahvistaa Prahassa 8,3 prosenttia tämän kauden aikana NHL:ssä peliaikaa saaneista suomalaisista. Ruotsin luku on 17,8, Saksan 50, Sveitsin 60, Tšekin 25 ja Slovakian 54,5 prosenttia.
Tällainen dramaattinen ero ei enää voi selittyä vain pelaajien perhe-, terveys- tai sopimustilanteilla, joihin asianmukaisesti vetosivat Jalosen haluamista pelaajista ainakin Erik Haula ja Matias Maccelli, eikä edes sillä, että eniten himoitut suomalaiset supertähdet vielä jatkoivat Stanley Cup -pelejä, kun Suomi lukitsi lopullisen joukkueensa.
Merkittävä osa näiden kisojen NHL-pelaajista tuli mukaan parantaakseen asemiaan kilpajuoksussa kohti ensi vuoden neljän maan NHL-maajoukkueturnausta ja Milanon olympiakisoja 2026.
Suomen profiilipelaajia ei tällainen näyttöpaine kuormita: jopa 15–17 halukasta tietää käytännössä jo nyt, ettei heidän urheilullinen syrjäyttämisensä superturnauksista ole mitenkään mahdollista.
Ei runsaudenpulaa
Tästä päästäänkin asettelemaan kysymystä Jukka Jalosen kannalta toisin päin. Eikö A-maajoukkue tiukkoine MM-leirityksineen ja -kisoineen enää kiinnosta suomalaisia NHL-pelaajia – vai onko Suomella ylipäätään Pohjois-Amerikassa edes saatavilla pelaajia, joiden vuoksi Jalosen ja GM Jere Lehtisen kannattaisi isommin vaivautua?
Suomalaisia ei enää vuosiin ole mahtunut NHL-varaustilaisuuden ykköskoreihin, mikä näkyy ja tuntuu. NHL-paikan vakiinnuttaminen on suurelle osalle tulokassopimuksen saaneista realistisessa tarkastelussa melkoista utopiaa, ja kyse onkin de facto AHL-, ei NHL-pelaajista.
Mutta vaikka huomioisi kaikki reunaehdot ja liikkuvat osat, lopputulema on silti, että Leijonien vetovoima on Pohjois-Amerikassa pelaavien keskuudessa hiipunut merkittävästi.
Ilmiö tunnistettu
Ykkösinstituution kannalta vielä huolestuttavampaa on se, että ensimmäistä kertaa myös Suomen eurooppalaisessa NHL:ssä eli Sveitsin NLA:ssa pelaava eliitti antoi maajoukkueelle tylyä ylenkatsetta. NHL antaa parhaimmillaankin Suomen MM-joukkueen kultakuorrutuksen, Eurooppa elintärkeän rungon.
Menossa on A-maajoukkueen kannalta vaikea sukupolvenvaihdos, ja raju arvoturnausputki 2021–2023 on vaatinut vakiopuurtajilta veronsa. Osaa ei selvästi muuten vain kiinnosta.
Ilmiö on Jääkiekkoliitossa varmasti tunnistettu, ja sen juurisyihin on syytä hyökätä kiinni äkkiä, sillä asema kansakunnan kaapin päällä on jopa Leijonille kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.
Jos asiaa lähestyy urheiluromantikkona, ehkä Jalonen tahtoi ja sai Tshekkiin juuri sellaisen joukkueen juuri sellaisista lähtökohdista kuin halusi. Tämän porukan vieminen suurmenestykseen olisi nimittäin hänen uransa kovin valmennusteko.
Jalosen historian huomioiden se ei olisi ihan vähän se.