Joulurauha oli juuri julistettu Turussa, kun Suomessa avattiin keskustelu maanpuolustusta tukevan vapaaehtoisen kodinturvaorganisaation perustamisesta.
Ehdotuksesta puuttuivat yksityiskohdat, joten ymmärsin sen nimenomaan keskustelunavauksena. Selvää kuitenkin oli, että kirjoittajien kannattamien kodinturvajoukkojen esikuva oli vuonna 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta lakkautetut suojeluskuntajärjestö ja sitä tukenut naisten Lotta Svärd – järjestö.
Keskustelu suojeluskuntien paluusta muistuttaa meitä tärkeästä kysymyksestä: siitä, onko asevoimilla jokin poliittinen ”väri”.
Perinteisesti ammattisotilaat eivät ole lämmenneet sille, että muut hääräävät heidän tontillaan.
Edellinen suojeluskuntapohdinta koettiin Neuvostoliiton romahdettua 1994. Tällöin Puolustusvoimien johtoon juuri noussut Gustav Hägglund suhtautui hankkeeseen torjuvasti.
Suojeluskuntien pohdinta muistuttaa tärkeästä kysymyksestä: onko asevoimilla jokin poliittinen ”väri”?
Hägglundin sanoin suomalaisessa yhteiskunnassa ei enää ollut suojeluskuntien kokoista aukkoa. Hanke olisi vaarantanut merkittävän kansanosan tuen puolustusvoimille.
Hägglundin pohdinnasta näkee, että hän ymmärsi historiaa. Suomen armeija muodostettiin alkujaan suojeluskunnista ja sotkeutui näin heti alkuunsa luokkapohjaiseen, brutaaliin sisällissotaan. Armeija leimautui jo syntyessään ”valkoiseksi”, joka toimi ”punaisia” vastaan.
Sotien välisenä aikana puolustusvoimissa elikin vahvana kommunismin pelko, ja vasemmistolaisiksi tiedettyjä tarkkailtiin ja vahdittiin. Suojeluskuntaliikkeen oikeistolaisin siipi sotkeentui puolestaan muun muassa Mäntsälän kapinaan vuonna 1932.
Tällaisella menneisyyden painolastilla minkä tahansa miliisinkaltaisen maanpuolustusorganisaation palauttaminen yhteiskuntaan olisi politisoinut koko maanpuolustuksen. Se olisi ollut riski sekä kansakunnan yhtenäisyydelle että maanpuolustustahdolle.
Ja on ehkä vieläkin.
Ukrainan sodan opetus on, ettei suursodissa pärjätä vapaaehtoisilla: tarvitaan koko yhteiskunnan voimat.
Nykyään Puolustusvoimissa on omaksuttu länsimaiset, demokraattiset siviili-sotilas -suhteet. Ammattisotilaat pyrkivät useimmiten korostamaan epäpoliittisuuttaan.
Kovin nopeaan poliittisuus ei silti Puolustusvoimista kadonnut. Varusmiespalvelukseni aikaan vielä vuonna 2008 armeijassa yhä vaalittiin suojeluskuntien valkoisen Suomen perintöä: esimerkiksi sisällissotaamme kutsuttiin sepitelmäksi moititulla vapaussota-termillä.
Yksi Ukrainan sodan opetuksista on, ettei suursodissa pärjätä vapaaehtoisilla: tarvitaan koko yhteiskunnan voimat. Siksi oli ällistyttävää, etten oman asepalvelukseni aikana kuullut koskaan sanaakaan Puolustusvoimien roolista nimenomaan epäpoliittisena kansakunnan palvelijana.
Puolustusvoimien johdossa marssijärjestys on kuitenkin selvä. Esimerkiksi Hägglund kirjoitti vuonna 2001 julkaistussa teoksessaan Suomen puolustus, että asevelvollisuuteen perustuva puolustusratkaisu on ”demokratian kannalta paras”.
Suureen reserviin perustuva puolustusratkaisu edellyttää sen reservin muodostamien kansalaisten vankan tuen. Kansallinen luottamus edistää samaan aikaan yhteiskuntarauhaa ja puolustuskykyä.
Tuoreet kyselytutkimukset osoittavat Puolustusvoimien olevan Suomen luotetuin toimija ja suomalaisten maanpuolustustahdon huippuluokkaa. Mutta luottamusta ja maanpuolustustahtoa ei kannata silti pitää itsestäänselvyyksinä. Siinä missä valtioiden väliset konfliktit voivat talvisodan hengen mukaisesti yhdistää kansakuntaa, sisäiset levottomuudet ja jännitteet repivät sitä.
Vieläkö tästä vuonna 2025 pitää muistuttaa?
Näköjään.
Vapaaehtoisjoukkoihin kuuluvilla tuppaa olemaan mustavalkoinen maailmankuva: kanssaihmiset jaetaan samanmielisiin ystäviin tai vihollisiin.
Ideologisesti motivoituneista vapaaehtoisjoukoista on kokemuksia kolmenlaisista haasteista – tuoreimmat esimerkit Ukrainasta.
Ensimmäinen on polarisaatio. Etenkin ääri-ideologioita kannattavat vapaaehtoiset ovat omiaan kärjistämään yhteiskunnan sisäisiä jännitteitä tavalla, joka ei tue koko yhteiskunnan osallistumista maanpuolustukseen.
Toiseksi motivoituneilla vapaaehtoisilla on usein tapana vaatia sodassa erivapauksia. Heidän tavoitteensakaan eivät välttämättä ole linjassa poliittisen ja sotilaallisen johdon näkemysten kanssa ennen sotaa, sen aikana tai sen jälkeen.
Kolmanneksi vapaaehtoisjoukkoihin kuuluvilla on usein mustavalkoinen maailmankuva, jossa kanssaihmiset jaetaan samanmielisiin ystäviin tai vihollisiin. Tämä, ja vapaaehtoisjoukkojen sotilaallinen heikkous selittävät, miksi ne ovat usein kiinnostuneempia sisäisistä kuin ulkoisista vihollisista.
Demokratian ja turvallisuutemme kannalta paras puolustusratkaisu on edelleen irrallan poliittisista leimoista pysyttelevä Puolustusvoimat, joka palvelee kaikkia suomalaisia.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka on tutkinut miliisejä Suomen lisäksi etenkin Liberiassa ja Ukrainassa.