Toimittaja Anu-Elina Lehti esitti Helsingin Sanomien kolumnissa provokatiivisen kysymyksen: pitäisikö potilaiden arvioida lääkäreitä tähdillä tai numeroilla? Sysäyksenä kolumnille toimivat kirjoittajan omat kokemukset sekä hallituksen toiveet valinnanvapaudesta.
Ajatus on hämmentävä. Olen aina mieltänyt olevani enemmän potilas kuin asiakas, joten en tiedä, millä perusteella lääkäriä tulisi arvioida.
Yksi peruste voisi olla ystävällisyys tai empaattisuus. Lääkärikäynti on kuitenkin henkilökohtainen kokemus: jonkun mielestä asiallisen pidättyväinen lääkäri on tyly, toisen mielestä liian ystävällinen palvelu voi tuntua tunkeilevalta tai teennäiseltä.
Joskus ihmiset pettyvät lääkäriin, jos he eivät saa toivomaansa.
Olen aina mieltänyt olevani enemmän potilas kuin asiakas, joten en tiedä, millä perusteella lääkäriä tulisi arvioida.
Olen kuullut useasti väitteen, jonka mukaan yksityiseltä lääkäriasemalta tai työterveydestä saa helpommin lähetteen erikoissairaanhoitoon. Tutkimuksien tai lähetteiden määrä ei silti voi olla peruste lääkärin asiantuntemuksen arviointiin.
Itse ajattelen, että hyvä lääkäri etsii tasapainon ylihoitamisen ja alihoitamisen välillä. Se tosin vaatii hoidon jatkuvuutta, perusterveydenhuollossa mahdollisesti omalääkäriä.
Kolmas tapa arvioida palvelun laatua voisi olla nopeus tai helppous. Kiireettömät asiat ovat kuitenkin kiireettömiä juuri siksi, ettei niillä ole kiire.
Yksityisiä palveluita on ylipäätään hankala arvioida suhteessa julkisiin.
Julkisten palveluiden moitteet kohdistuvat usein järjestelmäkeskeisyyteen. Vaativa erikoissairaanhoito järjestyy pääosin julkisissa sairaaloissa, eikä rahalla voi kiilata jonossa. Järjestelmä kutsuu, kun sille sopii.
Yksityisiä palveluita on hankala arvioida suhteessa julkisiin.
Helsingin Sanomissa hyvälaatuisen aivolisäkekasvaimen takia leikkaukseen joutunut Pörssisäätiön toimitusjohtaja Sari Lounasmeri kuvaili tilannetta turhauttavaksi. Hänen mukaansa Suomessa parhaat kirurgit eivät kohtaa ihmistä vaan he ovat ”syvällä järjestelmän syövereissä”.
Yhdysvalloissa tilanne on toinen, koska potilas on tärkeä asiakas. Neurokirurgisen leikkauksen voi ostaa kuusinumeroisella summalla, ja kirurgilta saa heti henkilökohtaista konsultaatiota.
Lounasmeren leikkaus tehtiin lopulta Suomessa. Hän korosti hoidon olleen laadukasta, mutta kokemus opetti hänelle, että julkinen palvelu kaipaa enemmän ”bisnesajattelua”.
Mutta ei suomalaisessa terveydenhuollossa ole pulaa bisnesajattelusta. Itse asiassa suomalainen järjestelmä on yllättävän kuluttajakeskeinen: palkansaajat ja hyvätuloiset voivat käyttää työterveyshuollon palveluita, yksityisen sektorin palveluita ja julkisia palveluita.
Työttömät, pienituloiset tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat taas saattavat pahimmassa tapauksessa jäädä jopa kokonaan palveluiden ulkopuolelle.
Kun ihminen tottuu saamaan palvelua vaivaan kuin vaivaan nopeasti, on ymmärrettävää, että hän turhautuu löytäessään itsensä jonosta koko kansakunnan kanssa.
Kuluttajakeskeisyys toisin sanoen haastaa yhdenvertaisia terveyspalveluita.
Suomalainen järjestelmä on yllättävän kuluttajakeskeinen
Maailma on muutoksessa kohti varakkaiden yksilöiden etuja ajavia aloitteita, eikä terveydenhuolto ole poikkeus. Kaikille suunnattu terveydenhuolto on lopulta melko uusi ajatus, eikä järjestelmä pysy kasassa, jos yhä useammat haluavat toisenlaisen vaihtoehdon.
Tutkija Arttu Saarisen artikkelin mukaan laki yleisestä lääkärinhoidosta tuli voimaan vuonna 1943. Kattava sairausvakuutusjärjestelmä taas perustettiin vuonna 1964. Universaali terveydenhuoltojärjestelmä rakentui lopullisesti vasta vuonna 1972.
Lääketieteen historiaa koskevaa tutkimustani varten lukemissani Terveydenhoitolehdissä ihmiset valittivat heti alkumetreillä jonoista, kiireestä ja järjestelmän hitaudesta.
Terveydenhuoltojärjestelmässä on taatusti lukuisia valuvikoja. Järjestelmän suunnittelijoilla oli kenties turhan utopistinen visio siitä, kuinka työn muutos, lääketieteen kehitys, terveysvalistus ja elintason kohentuminen tekisivät ihmisistä terveempiä.
Nyt tiedämme, että palveluiden kysyntä ylittää monessa suhteessa tarjonnan. Sitä en tiedä, seurataanko järjestelmässä systemaattisesti ylihoidon tai alihoidon toteutumista.
Pidän joka tapauksessa varteenotettavana uhkana sitä, että yhä useampi luopuu tasa-arvoisen terveydenhuollon ideasta. Siksipä haluan antaa julkisille palveluille omiin kokemuksiin perustuvan kannustavan arvosanan yhdeksän.
Kuluttajakeskeinen vakuutusjärjestelmä olisi liian julma.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on yliopistotutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Tällä hetkellä hän tutkii työlääketieteen historiaa, erityisesti väsymyksen muuttuvia merkityksiä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Helsingin yliopiston kantoja.